räkäpäitä ja raivareita

Neljäs kotipäivä.

Kuolen.

Tylsyyteen, vitutukseen, väsymykseen, kotitöihin, lapsiin. Haluisin jo töihin, niin pääsis edes kahvitauolle joskus! 24/7 kipeiden lasten kanssa kotona ilman hetkenkään omaa rauhaa. Ei kiva. Tekis mieli laittaa noi mukulat myyntiin ja lähteä lomalle!

Meillä on kaikilla kolmella hermot enää noin millin mittaset, joten räjähdellään sitten vuorotellen(ja samaan aikaan. Oikeastaan melkein koko ajan.). Paapero kiukuttelee tukkoista nenää ja kurjaa oloa(ja varmasti myös meidän naamojen katselua päivästä toiseen!), Taapero kiukuttelee kurjaa oloa, kuumeista väsymystä, tylsistymistä, kavereiden puuttumista ja tyhmää äitiä, ja mun tekisi mieli kiukutella omaa väsymystä, mutta ei ole ketään jolle voisin kiukutella... ehkä hyvä niin.

Mies sen sijaan kiukutteli oikein kunnolla taas muutama päivä sitten! Veti kunnon raivokohtaukset, huusi, hakkasi nyrkeillä seiniä ja paiskoi tavaroita. Mun mielestä täysin ilman syytä, omasta mielestään hyvästä syystä. Miehen mielestä hänen elämänsä tuntui taas niin epäreilulta. Koko ajan pitäisi tehdä jotain, suorittaa, eikä koskaan saa olla rauhassa. Niin no, tervetuloa lapsiperheen arkeen! Eihän täällä koskaan työt lopu, ja työvuoro kestää ympäri vuorokauden. Siihen on vaan totuttava.

Mikä kumma siinä on, että suurimmat riidat alkavat meillä aina kotitöistä? Tai eikai sitä voi ihan riidaksi sanoa, jos toinen raivoaa ja toinen yrittää rauhoitella, mutta kuitenkin... Luulisi elämässä olevan tärkeämpiäkin asioita. Oli kuitenkin suuri vääryys Miestä kohtaan, ettei kotia oltu siivottu, eikä ruoka odottanut valmiina, kun hän muutaman tunnin Heureka-retken jälkeen saapui Taaperon kanssa takaisin kotiin. Kumma juttu, että koti odotti retkeilijöitä juuri siinä kunnossa johon he sen lähtiessään jättivät, kun ei siellä sinä aikana ollut ketään käynyt! Me lähdimme Paaperon kanssa samaan aikaan ulkoilemaan, ja kun tuli Paaperon unien aika laitoin muksun kärryihin nukkumaan ja me lähdimme Koiran kanssa metsälenkille, josta kaarsimme lenkin päätteeksi suoraan ruokakauppaan. Kotiin tullessamme Mies ja Taapero olivat jo kotona, ja huutoraivo alkoi.

Tällä kertaa meillä oli siis molemmat muksut kotona todistamassa isin hulluuskohtausta.:( Yritin Taaperolle selittää rauhallisesti, että iskää kiukuttaa nyt, mutta ei hätää, kyllä se kohta rauhoittuu, ja samalla puhua Miehelle, että nyt ei tosiaan ole sopiva hetki, joten rauhoitu, mutta turhaan. Eihän se osaa itseään rauhoittaa, kun sattuu suuttumaan. Pakkasin sitten muksut mukaan ja lähdettiin uudestaan ulos. Ei tosiaan tarvitsisi lasten nähdä tuollaista!:(

Asiasta taas seuraavaan---> Taapero opettelee uudestaan omassa sängyssä nukkumista. Ei oo helppoo! Taaperolle se on ollut itseasiassa helpompaa kuin aluksi pelkäsin, mutta Paapero-raukalla on rankkaa! Paapero on tottunut nukahtamaan rauhassa itsekseen, ilman itkuja tai rauhoitteluja, mutta nyt huoneeseen onkin muuttanut kiukutteleva Taapero, jonka nukahtaminen saattaa kestää monta tuntia, unisatuineen, -lauluineen, kiukkukohtauksineen ja unenetsimisölinöineen. Nyt ei sitten tule Paaperollekaan uni helposti... ja tietysti tämä harjoittelu ajoitettiin(vahingossa) niin, että olen joka ilta nukuttamassa muksuja yksin Miehen ollessa töissä... No, kyllä ne molemmat ovat lopulta nukahtaneet joka ilta, ja pysyneet sängyissään koko yön, mutta äidin unet on jääneet vähän vähiin makkari-lastenhuone-välin  ravaamisen vuoksi. Niin ja tietysti molemmat lapset sitten sairastuivatkin juuri tämän vaiheen aikana, niin että öisin itketään sitten senkin takia! Mutta en aio luovuttaa!:) Kunhan flunssasta selvitään, niin molemmat lapset nukkuvat lastenhuoneessa, ja makkari on aikuisten valtakuntaa.:D