Olin yöllä saada kauhean sydänkohtauksen! Siis en onneksi oikeaa, mutta olin niin paniikissa hetken, että tuntui, että sydän pysähtyy...
Heräsin neljän jälkeen siihen, että Paapero itki. Tajusin, että se oli jo itkenyt jonkin aikaa ennenkuin olin havahtunut siihen. Nousin lähteäkseni Paaperon luokse katsomaan mikä on hätänä, mutta itku taukosi melkein heti ylös noustuani. Jatkoin kuitenkin kohti Paaperon huonetta ja pinnasänkyä. Katsoin pinnasänkyyn, mutten erottanut Paaperoa missään! Hieroin silmiäni ja naureskelin hieman huonolle näölleni, mutta ei näkynyt Paaperoa vieläkään. Ajattelin unenpöpperöisenä, että piilarini ovat varmasti lähteneen yön aikana omille teilleen, enkä siksi erota Paaperoa unipussissaan kuviollisten lakanoiden seasta, joten työnsin pääni pinnasänkyyn ja kopeloin käsilläni pitkin pinnasängyn pohjaa, mutta ei olut Paapero siellä!!! Tässä vaiheessa korvissa jo humisi ja paniikki meinasi iskeä! Mihin mä olen Paaperon laittanut? Herranjumala, unohdinko mä sen parvekkeelle? Een, ei se nukkunut illalla parvekkeella... Taapero nukkuin minun ja Miehen välissä, joten ei Paapero voinut sielläkään olla, vai voiko? Olinko mä ollut niin typerä, että otin Paaperonkin sinne? Ja mitäs jos mä olinkin unissani litistänyt sen, kun en muistanut, että se nukkuu vieressäni! Ei, kun sieltähän mä juuri tulin, ei se voinut siellä olla... Paapero on vasta oppinut liikkumaan, mitä jos se onkin pudonnut pinnasängystä! Mutta ei sitä näy missään, eikä enää kuulu mitään. Apua! Kelasin mielessäni illan tapahtumat. Oltiin koko perhe pihalla grillaamassa, Paaperolla oli vaunut mukana, koska se nukkui iltaunet siellä, mutta hereillä se oli kun lähdettiin, eli ei se voi enää vaunuissakaan olla... Sitten mulle valkeni!:) Mähän vein grillaamisen jälkeen Paaperon yökylään Mummolle!:D Oon jo tottunut siihen, että Taapero on yökylässä, mutta Paapero oli nyt ensimmäistä kertaa yksinään yökyläilemässä, eikä mun aivot näköjään oikein käsitä sitä vielä...
Edelleenkään en tiedä mikä mut yöllä herätti, koska voisin vaikka vannoa, että kuulin Paaperon itkun... Ehkä mä oon vaan hullu, kun kuulen ääniä!:D
Huojennus oli kuitenkin suuri, kun tajusin, että pikku Paaperoinen on Mummolla turvassa.<3
lauantai 28. huhtikuuta 2012
torstai 26. huhtikuuta 2012
Kirottu äitiysdementia!
Mun pää on laho kuin mökin vanha venevaja! Kaikki(myös alustavat suunnitelmat) täytyy laittaa ylös kalenteriin, koska muuten en muista niitä enää muutaman tunnin päästä. Tää on vähän hajottavaa, mutta on siihen alkanut jo pikkuhiljaa tottua, kun sitä on jatkunut jo sen verran monta vuotta, eikä mitään katastrofaalista ole vielä päässyt tapahtumaan... nyt kuitenkin vituttaa ihan todenteolla! Mä olen hävittänyt Paaperon vauvakuvat ensimmäisiltä neljältä kuukaudelta!!! Tiedän(en muista, mutta tiedän!;)) kehittäneeni ne paperikuviksi, muistan ostaneeni niitä varten albumin, ja muistan monesti miettineeni, että heti kun on hetki luppoaikaa, niin laitan kuvat albumiin... No nyt niitä kuvia ei sitten löydy mistään! Oon kääntänyt koko kämpän ympäri, mutta niitä ei vaan ole! Löytyy kyllä kuvia viidestä kuukaudesta eteenpäin, mutta kaikki ensimmäiset ruttunaama-kuvat puuttuu...:( En kestä!
Kurkku kipeänä aamuun ankeaan...
Eilen oli aivan ihana aurinkoinen ja lämmin päivä!:) Lähdettiin Taaperon ja Paaperon kanssa leikkipuistoon kevätvaatteissa ja leikittiin kunnes nälkä pakotti takaisin kotiin. Ihan hyvä idea, ja toteutuskin onnistui muilta osin, mutta äidin kaula paljaana ei ollut ihan paras veto... Nyt ei ääni kulje ja yskittää koko ajan. Ei kiva! ...mutta kunhan vapuksi parantuisi, niin sitten ei hätää. Silloin on oltava kunnossa, koska kestitettävänä olisi reilu parikymmentä vierasta.:)
Mä en ole viime päivinä ehtinyt kirjoitella ollenkaan, kun olen hoitanut pientä(tai no, on se kyllä jo mua isompi!) surupotilasta.:( Meidän tuttavaperheen isä kuoli ja jätti jälkeensä monta surun murtamaa lasta, joten yksi niistä tuli meille lepäämään. Oli aivan sydäntä särkevää katsella kuinka muutenkin murrosiän tunnekuohujen keskellä elävä nuori tyttönen yritti parhaansa mukaan olla vahva ja urhea.:( Me yritettiin sitten keksiä kaikkea kivaa tekemistä, joka veisi ajatukset edes hetkiksi pois suuresta menetyksestä...
Vetää kyllä aika hiljaiseksi tuollainen tapahtuma, ja pistää väkisinkin miettimään kuinka hyvin itsellä onkaan asiat. Vaikka aina tekee mieli valittaa jostakin ja hermot menee rakkaisiinkin, niin pitäisi silti osata olla onnellinen tässä hetkessä ihan vaan siitä, että ne rakkaat on siinä lähellä.<3
On muuten ihan hyväkin asia joskus tuo hermojen meneminen! Mulla meni totaalisesti hermo siihen, että mun piti aina hoitaa kaikki, eikä käskeminen, pyytäminen tai edes valittaminen saanut Miestä tekemään osaansa. Siis sitä osaa, joka MUN mielestä olisi kuulunut sille. Ärsytti katsella jatkuvasti kasaa rästihommia, joita Mies ei vaan saanut tehdyksi, ja joita en itse halunnut tehdä, koska ne kuului mun mielestä hänelle. No, nyt ei enää kuulu! Mä hoidan nyt kaiken ilman, että edes odotan apua, ja kas kummaa, rästihommia ei kerry ja kaikki tulee tehtyä.:D Ehkä se on väärin, että mä hoidan ja järjestelen kaiken ja Mies saa vaan nauttia mun työn hedelmistä, (eli istua valmiiseen ruokapöytään, siivottuun kotiin ja ainoastaan leikkiä lasten kanssa silloin kun sille itselleen sopii) mutta jos se pitää meidät molemmat tyytyväisempinä, niin näin sitten tehdään. Hyvin on toiminut muutaman viikon, toivottavasti toimii jatkossakin!:)
p.s. vapun jälkeen mä otan itseäni niskasta kiinni ja raahaan makkarani joka aamu salille! (siihen asti aion vielä nauttia päivittäisen selviytymis-suklaa-annokseni!:D)
Mä en ole viime päivinä ehtinyt kirjoitella ollenkaan, kun olen hoitanut pientä(tai no, on se kyllä jo mua isompi!) surupotilasta.:( Meidän tuttavaperheen isä kuoli ja jätti jälkeensä monta surun murtamaa lasta, joten yksi niistä tuli meille lepäämään. Oli aivan sydäntä särkevää katsella kuinka muutenkin murrosiän tunnekuohujen keskellä elävä nuori tyttönen yritti parhaansa mukaan olla vahva ja urhea.:( Me yritettiin sitten keksiä kaikkea kivaa tekemistä, joka veisi ajatukset edes hetkiksi pois suuresta menetyksestä...
Vetää kyllä aika hiljaiseksi tuollainen tapahtuma, ja pistää väkisinkin miettimään kuinka hyvin itsellä onkaan asiat. Vaikka aina tekee mieli valittaa jostakin ja hermot menee rakkaisiinkin, niin pitäisi silti osata olla onnellinen tässä hetkessä ihan vaan siitä, että ne rakkaat on siinä lähellä.<3
On muuten ihan hyväkin asia joskus tuo hermojen meneminen! Mulla meni totaalisesti hermo siihen, että mun piti aina hoitaa kaikki, eikä käskeminen, pyytäminen tai edes valittaminen saanut Miestä tekemään osaansa. Siis sitä osaa, joka MUN mielestä olisi kuulunut sille. Ärsytti katsella jatkuvasti kasaa rästihommia, joita Mies ei vaan saanut tehdyksi, ja joita en itse halunnut tehdä, koska ne kuului mun mielestä hänelle. No, nyt ei enää kuulu! Mä hoidan nyt kaiken ilman, että edes odotan apua, ja kas kummaa, rästihommia ei kerry ja kaikki tulee tehtyä.:D Ehkä se on väärin, että mä hoidan ja järjestelen kaiken ja Mies saa vaan nauttia mun työn hedelmistä, (eli istua valmiiseen ruokapöytään, siivottuun kotiin ja ainoastaan leikkiä lasten kanssa silloin kun sille itselleen sopii) mutta jos se pitää meidät molemmat tyytyväisempinä, niin näin sitten tehdään. Hyvin on toiminut muutaman viikon, toivottavasti toimii jatkossakin!:)
p.s. vapun jälkeen mä otan itseäni niskasta kiinni ja raahaan makkarani joka aamu salille! (siihen asti aion vielä nauttia päivittäisen selviytymis-suklaa-annokseni!:D)
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Hattaraa harmauden keskelle!:)
Ulkona on harmaata ja sataa vettä.
Me ollaan oltu Paaperon kanssa koko päivä kahdestaan kotona.
Kaiken järjen mukaan(meidät tuntien) meidän pitäisi kummankin olla jo ihan tylsistyneitä ja pahan tuulisia, mutta ei.:) Meillä on ollut tosi kiva päivä kahdestaan!:D Me ollaan puuhailtu koko päivä kaikenlaista sellaista millä ei varmasti ole edes mitään nimeä... vauvojen juttuja! Tärkeintä siinä kaikessa on ollut kuitenkin se, että me ollaan naurettu tosi paljon. Onneksi meidän ikkunoista ei näy naapuriin, ne pitäisi mua varmaan muuten ihan hulluna!;)
Paapero on kyllä maailman aurinkoisin olento!<3
Päiväunien aikaankin mä olin tavanomaisen rättiväsyneen äidin sijaan todella ahkera ja energinen. Sain siivottua kodin, pestyä pyykit, vaihdettua lakanat ja tehtyä ruuan.Menisipä aina näin!
Illalla Mies tulee vihdoin takaisin kotiin. Meillä onkin jo ollut kova ikävä. Pari päivää sitten Taapero otti hyllystä valokuva-albumin ja alkoi nyyhkyttämään Miehen kuvan nähtyään. Kysyessäni mikä on hätänä Taapero vastasi: "Siksi itkettää minua iskä ei ole kotona..." <3
Me ollaan oltu Paaperon kanssa koko päivä kahdestaan kotona.
Paapero on kyllä maailman aurinkoisin olento!<3
Päiväunien aikaankin mä olin tavanomaisen rättiväsyneen äidin sijaan todella ahkera ja energinen. Sain siivottua kodin, pestyä pyykit, vaihdettua lakanat ja tehtyä ruuan.Menisipä aina näin!
Illalla Mies tulee vihdoin takaisin kotiin. Meillä onkin jo ollut kova ikävä. Pari päivää sitten Taapero otti hyllystä valokuva-albumin ja alkoi nyyhkyttämään Miehen kuvan nähtyään. Kysyessäni mikä on hätänä Taapero vastasi: "Siksi itkettää minua iskä ei ole kotona..." <3
torstai 19. huhtikuuta 2012
Ihana ikävä! <3 (en ymmärrä miksen saa otsikkoa toimimaan, joten täytyy laittaa se näköjään tekstin alkuun...)
Mikä ihme siinä on, että meillä tuntuu Miehen kanssa menevän paljon paremmin aina silloin, kun se on poissa!?:D
Mä olen ollut nyt viisi päivää lasten kanssa keskenään, kun Mies on työmatkalla. Sillä ei toimi edes puhelin siellä kaukomailla, joten kuulumisia ei pääse ihan joka päivä vaihtamaan... Joka päivä ikävä kasvaa, ja samalla muistan entistä paremmin miksi me ylipäätään ollaan yhdessä. Kun se ei ole koko ajan tuossa vieressä ärsyttämässä, niin niitä kaikkein ärsyttävimpiäkin tapoja tulee ikävä! Mä esimerkiksi inhoan, kun se aina ohi mennessään läpsäyttää mua perseelle. Se on todella ärsyttävää. Mutta nyt kun se on poissa, niin se läpsäyttelykin tuntuu vaan positiiviselta huomionosoitukselta, jota se tietenkin onkin, vaikken siitä pidäkkään. Miehen mielestä se on hauska juttu, koska aikoinaan perhevalmennuksessa sanottiin, että vaimo pysyy tyytyväisenä, kun sitä muistaa aina välillä läpsiä takamukselle!:D Multa saa läpsimisellä lähinnä murahduksia, mutta nyt mä ikävöin sitäkin... Puhumattakaan niistä vaivihkaa arjen lomassa vaidetuista lempeistä katseista ja halauksista. Se on musta todella ihanaa, että Mies jaksaa aina yrittää halata mua, vaikka olisin ollut koko päivän maailman suurin vittupää! Ja joka kerta riidan jälkeen se haluaisi sopia jo siinä vaiheessa, kun mä vielä kihisen kiukusta. Ihailtavaa! Mä en todellakaan tee sopimista silloin helpoksi, mutta joka kerta se jaksaa yrittää. Ihanaa on myös se, miten Mies jaksaa (ja haluaa!) jutella vaikka yömyöhään asti, jos mielenpäällä on jokin painamassa. Se että uskaltaa puhua kaikkein vaikeimmistakin asioista rauhassa ajan kanssa, on varmasti se kaikkein tärkein asia, joka meitä on pitänyt yhdessä. Mä arvostan myös todella suuresti sitä, että Mies pitää huolen siitä, että meillä syödään hyvin. Oikeaa, ihan alusta asti itse tehtyä kotiruokaa, eikä mitään eineksiä, joihin varmasti itse usein sortuisin, jos joutuisin joka päivä kokkaamaan! Mä olen myös todella onnellinen siitä, että Mies haluaa viettää lähes kaiken vapaa-aikansa mun ja lasten kanssa, ja muistaa monta kertaa päivässä kertoa lapsille rakastavansa niitä!<3 Se on usein maailman ärsyttävin kusipää, mutta myös ihanin mies, jonka olen koskaan tuntenut. Ja mun. Siitä mä olen onnellinen!:)
Mikä ihme siinä on, että meillä tuntuu Miehen kanssa menevän paljon paremmin aina silloin, kun se on poissa!?:D
Mä olen ollut nyt viisi päivää lasten kanssa keskenään, kun Mies on työmatkalla. Sillä ei toimi edes puhelin siellä kaukomailla, joten kuulumisia ei pääse ihan joka päivä vaihtamaan... Joka päivä ikävä kasvaa, ja samalla muistan entistä paremmin miksi me ylipäätään ollaan yhdessä. Kun se ei ole koko ajan tuossa vieressä ärsyttämässä, niin niitä kaikkein ärsyttävimpiäkin tapoja tulee ikävä! Mä esimerkiksi inhoan, kun se aina ohi mennessään läpsäyttää mua perseelle. Se on todella ärsyttävää. Mutta nyt kun se on poissa, niin se läpsäyttelykin tuntuu vaan positiiviselta huomionosoitukselta, jota se tietenkin onkin, vaikken siitä pidäkkään. Miehen mielestä se on hauska juttu, koska aikoinaan perhevalmennuksessa sanottiin, että vaimo pysyy tyytyväisenä, kun sitä muistaa aina välillä läpsiä takamukselle!:D Multa saa läpsimisellä lähinnä murahduksia, mutta nyt mä ikävöin sitäkin... Puhumattakaan niistä vaivihkaa arjen lomassa vaidetuista lempeistä katseista ja halauksista. Se on musta todella ihanaa, että Mies jaksaa aina yrittää halata mua, vaikka olisin ollut koko päivän maailman suurin vittupää! Ja joka kerta riidan jälkeen se haluaisi sopia jo siinä vaiheessa, kun mä vielä kihisen kiukusta. Ihailtavaa! Mä en todellakaan tee sopimista silloin helpoksi, mutta joka kerta se jaksaa yrittää. Ihanaa on myös se, miten Mies jaksaa (ja haluaa!) jutella vaikka yömyöhään asti, jos mielenpäällä on jokin painamassa. Se että uskaltaa puhua kaikkein vaikeimmistakin asioista rauhassa ajan kanssa, on varmasti se kaikkein tärkein asia, joka meitä on pitänyt yhdessä. Mä arvostan myös todella suuresti sitä, että Mies pitää huolen siitä, että meillä syödään hyvin. Oikeaa, ihan alusta asti itse tehtyä kotiruokaa, eikä mitään eineksiä, joihin varmasti itse usein sortuisin, jos joutuisin joka päivä kokkaamaan! Mä olen myös todella onnellinen siitä, että Mies haluaa viettää lähes kaiken vapaa-aikansa mun ja lasten kanssa, ja muistaa monta kertaa päivässä kertoa lapsille rakastavansa niitä!<3 Se on usein maailman ärsyttävin kusipää, mutta myös ihanin mies, jonka olen koskaan tuntenut. Ja mun. Siitä mä olen onnellinen!:)
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Paskiainen tyttärenä!
Ei siis todellakaan mulla, vaan mun äidillä...
Voi jumalauta, että taas kiristää! Mä en ymmärrä miten äitini, kutsuttakoon häntä tästä lähtien selvyyden vuoksi Mummoksi, onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan mut tuntemaan itseni täysin turhaksi olennoksi. Mitään en tee tarpeeksi hyvin tai ainakaan oikealla tavalla, missään en ole onnistunut ja mitään ei kannata edes yrittää, kun ei musta ole siihen kuitenkaan!
Eilen Mummo tuli meille kylään, tai oikeastaan hoitamaan Paaperoa hetkeksi niin, että saimme Taaperon kanssa hieman kahden keskistä laatu-aikaa.:) Ihana ajatus.
Mummo tulee sisään, kävelee keittiöön ja ihmettelee suureen ääneen, että: "Miten teillä voi taas olla näin likainen keittiö?". Olin juuri laittanut tiskit koneeseen, siivonnut roskat roskikseen ja aamiaisen rippeet pois pöydästä, mutta en ollut vielä pyyhkinyt pöytää enkä tiskipöytää, joten kyllä, tahraisiahan ne olivat. Mä en pidä siivoamisesta, joten olen palkannut meille siivoojan, joka oli taas seuraavana aamuna tulossa, joten sanoin Mummolle, ettei ala nyt sillä aikaa siivoamaan, vaikka ärsyttäisikin "kauhea kaaos", joka meillä kuulemma oli. Mä olin myös juuri edellisenä iltana siivonnut kaikki tavarat paikoilleen, joten mun mielestä meidän kodin siisteydessä ei ollut mitään valittamista, mutta meillä kun on aika erilainen siisteyskäsitys. Mun mielestä koti saa näyttää asutulta, ja lapsiperheen koti lapsiperheen kodilta. Vaikka kuinka niitä tavaroita siivoaisi paikoilleen, niin hetken päästä ne on taas levällään, ja niin saa musta ollakin! Lapsiperheen arjessa on monia niin paljon tärkeämpiäkin(ja mielekkäämpiä) asioita kuin kodin kiillottaminen. Kotiin tultaessa hellat ja tiskipöydät kuitenkin kiilsivät puhtautta, joka oli tietenkin ihan kiva juttu...
...kunnes sain sitten tänään TAAS kuulla siitä, kuinka en osaa hoitaa kotia tarpeeksi hyvin. Mummo oli jälleen kerran kokenut velvollisuudekseen siivota meillä, "...KUN TEILLEHÄN OLI VIERAITAKIN TULOSSA...". Oli joo, lapsiperhe-vieraita, jotka eivät varmastikkaan tuomitse mua äitinä ja ihmisenä vaikka meidän tiskipöydällä olisikin vielä tiskien jäljiltä ruokatahroja tai Paaperon paikalla pöydässä kuivuneita puuro-tahroja, joita "sai Fairyn kanssa pitkän aikaa hangata pois!". No enpä pyytänyt hankaamaan! Paskiainen kun olen, niin en tarpeeksi nyt arvostanut tätäkään avun antoa!
Nyt ei sitten olla puheväleissä. Mä pyysin, että voitaisiin tehdä niin, että mä pyydän, jos tarvitsen apua, mutta väkisin ei tarvitse tulla auttamaan, koska mulle tulee vaan ihan paska fiilis siitä tuomitsemisesta, joka sen avun mukana tulee. Ei käynyt. Olen kuulemma kiittämätön. Ehkä olenkin... mutta musta se apu ei ole minkään arvoista jos se saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Jos auttamisen myötä auttaja saa näyttää oman paremmuutensa ja tuoda julki paheksuntansa autettavaa kohtaan, niin eikö olisi vaan parempi jättää auttamatta? Mä haluan lasteni asuvan mieluummin kodissa, jossa jokainen tavara ei ole aina paikallaan, kuin kodissa, jossa äiti stressaantuneena kiillottaa jatkuvasti paikkoja. ...ja sitä paitsi, eikö ne tavarat ole juuri siellä missä pitääkin silloin, kun ne on käytössä, mukana leikeissä, eikä yksinään lelukorissa?
Voi jumalauta, että taas kiristää! Mä en ymmärrä miten äitini, kutsuttakoon häntä tästä lähtien selvyyden vuoksi Mummoksi, onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan mut tuntemaan itseni täysin turhaksi olennoksi. Mitään en tee tarpeeksi hyvin tai ainakaan oikealla tavalla, missään en ole onnistunut ja mitään ei kannata edes yrittää, kun ei musta ole siihen kuitenkaan!
Eilen Mummo tuli meille kylään, tai oikeastaan hoitamaan Paaperoa hetkeksi niin, että saimme Taaperon kanssa hieman kahden keskistä laatu-aikaa.:) Ihana ajatus.
Mummo tulee sisään, kävelee keittiöön ja ihmettelee suureen ääneen, että: "Miten teillä voi taas olla näin likainen keittiö?". Olin juuri laittanut tiskit koneeseen, siivonnut roskat roskikseen ja aamiaisen rippeet pois pöydästä, mutta en ollut vielä pyyhkinyt pöytää enkä tiskipöytää, joten kyllä, tahraisiahan ne olivat. Mä en pidä siivoamisesta, joten olen palkannut meille siivoojan, joka oli taas seuraavana aamuna tulossa, joten sanoin Mummolle, ettei ala nyt sillä aikaa siivoamaan, vaikka ärsyttäisikin "kauhea kaaos", joka meillä kuulemma oli. Mä olin myös juuri edellisenä iltana siivonnut kaikki tavarat paikoilleen, joten mun mielestä meidän kodin siisteydessä ei ollut mitään valittamista, mutta meillä kun on aika erilainen siisteyskäsitys. Mun mielestä koti saa näyttää asutulta, ja lapsiperheen koti lapsiperheen kodilta. Vaikka kuinka niitä tavaroita siivoaisi paikoilleen, niin hetken päästä ne on taas levällään, ja niin saa musta ollakin! Lapsiperheen arjessa on monia niin paljon tärkeämpiäkin(ja mielekkäämpiä) asioita kuin kodin kiillottaminen. Kotiin tultaessa hellat ja tiskipöydät kuitenkin kiilsivät puhtautta, joka oli tietenkin ihan kiva juttu...
...kunnes sain sitten tänään TAAS kuulla siitä, kuinka en osaa hoitaa kotia tarpeeksi hyvin. Mummo oli jälleen kerran kokenut velvollisuudekseen siivota meillä, "...KUN TEILLEHÄN OLI VIERAITAKIN TULOSSA...". Oli joo, lapsiperhe-vieraita, jotka eivät varmastikkaan tuomitse mua äitinä ja ihmisenä vaikka meidän tiskipöydällä olisikin vielä tiskien jäljiltä ruokatahroja tai Paaperon paikalla pöydässä kuivuneita puuro-tahroja, joita "sai Fairyn kanssa pitkän aikaa hangata pois!". No enpä pyytänyt hankaamaan! Paskiainen kun olen, niin en tarpeeksi nyt arvostanut tätäkään avun antoa!
Nyt ei sitten olla puheväleissä. Mä pyysin, että voitaisiin tehdä niin, että mä pyydän, jos tarvitsen apua, mutta väkisin ei tarvitse tulla auttamaan, koska mulle tulee vaan ihan paska fiilis siitä tuomitsemisesta, joka sen avun mukana tulee. Ei käynyt. Olen kuulemma kiittämätön. Ehkä olenkin... mutta musta se apu ei ole minkään arvoista jos se saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Jos auttamisen myötä auttaja saa näyttää oman paremmuutensa ja tuoda julki paheksuntansa autettavaa kohtaan, niin eikö olisi vaan parempi jättää auttamatta? Mä haluan lasteni asuvan mieluummin kodissa, jossa jokainen tavara ei ole aina paikallaan, kuin kodissa, jossa äiti stressaantuneena kiillottaa jatkuvasti paikkoja. ...ja sitä paitsi, eikö ne tavarat ole juuri siellä missä pitääkin silloin, kun ne on käytössä, mukana leikeissä, eikä yksinään lelukorissa?
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Parasta pääsiäisessä
Koska vitutus vie aina ylivallan ja pakottaa kirjoittamaan, ei niitä kauniita ajatuksia ole paljoa tänne tallentunut... Niitäkin onneksi on, jopa enemmän kuin ärsyytyneitä!;)
Mä olen esimerkiksi todella onnellinen siitä, että pääsiäinen on ohi, ja voi taas palata normaaliin arkeen! Enpä olisi vielä muutamia vuosia sitten uskonut koskaan kaipaavani arkea, mutta niin se vaan elämä muuttuu lasten myötä...;)
Oli mukavaa olla reissussa ja nähdä ihmisiä, joita harvoin näkee(kuten esimerkiksi taas hurjasti kasvanutta kummityttöä), mutta silti se päällimmäinen tunne oli jatkuvasti stressi ja kaaos. Ei ollut totuttua päivärytmiä, ei tarvittavia lastenhoitovälineitä -siis niitä elämää hieman helpottavia esineitä, kuten vaikka syöttötuoli, ei omia sänkyjä, tuttuja ruokia tai rakkaita leluja. Kaikki meni siitä huolimatta ihan hyvin, mutta väsymys oli reissusta palattaessa valtava! Jopa Taapero, joka nukkuu normalisti vajaan tunnin päikkärit, jos sattuu niitä edes enää nukkumaan, veteli yli kolme tuntia unia seuraavana päivänä!
Ehdottomasti parasta koko pääsiäisessä oli kuitenkin rakkaan sydänystävän näkeminen pitkästä aikaa!<3 Me pääsimme käymään lounaalla ihan kahdestaan, ja täytyy sanoa, että se pari tuntinen oli rentouttavampaa kuin mikään pitkään aikaan. Vaikka mulla on paljon ystäviä, joista aina jotakuta näen lähes päivittäin, niin on silti ihan eri asia päästä puhumaan ystävän kanssa, jonka on tuntenut vuosia., joka on nähnyt sut huonoimmillasi ja parhaimmillasi, joka on itkenyt sun kanssa maailman paskamaisuutta ja iloinnut sun kanssa elämän ihmeellisyyksien edessä, sydänystävän, joka tuntee sut läpikotaisin ja jonka kanssa on saanut kasvaa riehakkaan(ja monesti myös todella typerän) nuoren elämästä, aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Lounaan jälkeen olo oli jotenkin todella puhdistunut, kun oli saanut puhua kaikesta niin vapautuneesti ja sydänjuuria myöten. Mä olen ihan varma, että jollei elämä olisi heittänyt meitä monien satojen kilometrien päähän toisistamme, niin mä olisin paljon eheämpi ihminen, kuin nyt. Mutta vaikka me asummekin toisistamme kaukana ja näemme harvoin, niin mä olen silti todella kiitollinen elämälle, että me aikoinaan tutustuimme!<3
Mä olen esimerkiksi todella onnellinen siitä, että pääsiäinen on ohi, ja voi taas palata normaaliin arkeen! Enpä olisi vielä muutamia vuosia sitten uskonut koskaan kaipaavani arkea, mutta niin se vaan elämä muuttuu lasten myötä...;)
Oli mukavaa olla reissussa ja nähdä ihmisiä, joita harvoin näkee(kuten esimerkiksi taas hurjasti kasvanutta kummityttöä), mutta silti se päällimmäinen tunne oli jatkuvasti stressi ja kaaos. Ei ollut totuttua päivärytmiä, ei tarvittavia lastenhoitovälineitä -siis niitä elämää hieman helpottavia esineitä, kuten vaikka syöttötuoli, ei omia sänkyjä, tuttuja ruokia tai rakkaita leluja. Kaikki meni siitä huolimatta ihan hyvin, mutta väsymys oli reissusta palattaessa valtava! Jopa Taapero, joka nukkuu normalisti vajaan tunnin päikkärit, jos sattuu niitä edes enää nukkumaan, veteli yli kolme tuntia unia seuraavana päivänä!
Ehdottomasti parasta koko pääsiäisessä oli kuitenkin rakkaan sydänystävän näkeminen pitkästä aikaa!<3 Me pääsimme käymään lounaalla ihan kahdestaan, ja täytyy sanoa, että se pari tuntinen oli rentouttavampaa kuin mikään pitkään aikaan. Vaikka mulla on paljon ystäviä, joista aina jotakuta näen lähes päivittäin, niin on silti ihan eri asia päästä puhumaan ystävän kanssa, jonka on tuntenut vuosia., joka on nähnyt sut huonoimmillasi ja parhaimmillasi, joka on itkenyt sun kanssa maailman paskamaisuutta ja iloinnut sun kanssa elämän ihmeellisyyksien edessä, sydänystävän, joka tuntee sut läpikotaisin ja jonka kanssa on saanut kasvaa riehakkaan(ja monesti myös todella typerän) nuoren elämästä, aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Lounaan jälkeen olo oli jotenkin todella puhdistunut, kun oli saanut puhua kaikesta niin vapautuneesti ja sydänjuuria myöten. Mä olen ihan varma, että jollei elämä olisi heittänyt meitä monien satojen kilometrien päähän toisistamme, niin mä olisin paljon eheämpi ihminen, kuin nyt. Mutta vaikka me asummekin toisistamme kaukana ja näemme harvoin, niin mä olen silti todella kiitollinen elämälle, että me aikoinaan tutustuimme!<3
elämäntapa remonttia ja super-äitiyttä... huomenna sitten!
Pyhästi lupasin taas eilen illalla, että huomenna se sitten alkaa... aamusta alkaen syön vain terveellisesti, käyn salilla, ulkoilen lasten kanssa niin paljon kuin mahdollista, luen satuja kyllästymiseen asti(siis lasten kyllästymiseen!), kuulen lasten pienimmätkin pyynnöt ja jaksan hymyillen ottaa vastaan kaiken mitä elämä tuo tullessaan.:)
Sitten tuli aamu!
Ei mennyt taas ihan suunnitelmien mukaan. Lapset eivät nyt selvästikkään olleet sisäistäneet näitä äidin itselleen lupaamia asioita, eivätkä näin ollen pysyneet mukana suunnitelmissa!:D
Paaperolla oli huono aamu, eikä aamupäikkärit onnistuneet ollenkaan, kun piti koko ajan huutaa ja karjua niin kovaa. Siis Paaperon itsensä piti, ei äidin, eikä Taaperon, onneksi. Väsynyt Paapero-rukka huusi vaunuissa kuin syötävä, silmät kiinni, aivan puhki, mutta huusi niin, ettei uni tullut. Aina kun nostin pikkuisen syliin rauhoittumaan, uni tuli samantien, mutta heti kun laskin hänet takaisin vaunuihin, alkoi huuto alusta.:(
Taapero oli maailman suloisin isosisko, kun hän tuli kesken huudon ja kamppailun parvekkeelle tuomaan Paaperolle maitopulloa lohdutukseksi... nuken maitopulloa, mutta kuitenkin. Ajatushan se on tärkein! Ei auttanut maitopullo, joten hetken päästä Taapero tuli oman tuttinsa kanssa(josta ei ilman tappelua yleensä luovuta) ja tarjosi sitä Paaperolle. Äidillä meinasi tulla tippa linssiin, kun katselin Taaperon lohdutus-yritystä. Ei auttanut tuttikaan. Tunnin jaksoin yrittää ennenkuin luovutin. Tänään ei siis nukuta aamupäikkäreitä!
Sehän tarkoittaa siis myös sitä, että äiti ei ehdi syödä aamupalaa, ei harjata hampaita, ei pukea päälle, eikä näin ollen todellakaan ehdi lähteä salille ennen kuin lapsiparkki menee kiinni... Tänään tehdään taas kaikki pitkän kaavan mukaan, eli ensin Paapero, sitten Taapero, sitten äi...eikun nyt Paapero taas tarvitsee jotain, ja Taapero heti siihen perään, sitten vähän pitää kinastella ennenkuin onnistuu, ja sitten sama alusta.
Laihdutus-pirtelön sentään join aamupalaksi. Se olkoon tämän päivän saavutukseni! Nyt voisi laittaa vaikka Zumban pyörimään ja mennä sohvalle katsomaan, kun muut jumppaa. Jos sitä vaikka siinä samalla vähän laihtuisikin!;) Huomenna alkaa sitten taas mun oma elämänmuutos... tai ylihuomenna... tai... katotaan nyt!
Sitten tuli aamu!
Ei mennyt taas ihan suunnitelmien mukaan. Lapset eivät nyt selvästikkään olleet sisäistäneet näitä äidin itselleen lupaamia asioita, eivätkä näin ollen pysyneet mukana suunnitelmissa!:D
Paaperolla oli huono aamu, eikä aamupäikkärit onnistuneet ollenkaan, kun piti koko ajan huutaa ja karjua niin kovaa. Siis Paaperon itsensä piti, ei äidin, eikä Taaperon, onneksi. Väsynyt Paapero-rukka huusi vaunuissa kuin syötävä, silmät kiinni, aivan puhki, mutta huusi niin, ettei uni tullut. Aina kun nostin pikkuisen syliin rauhoittumaan, uni tuli samantien, mutta heti kun laskin hänet takaisin vaunuihin, alkoi huuto alusta.:(
Taapero oli maailman suloisin isosisko, kun hän tuli kesken huudon ja kamppailun parvekkeelle tuomaan Paaperolle maitopulloa lohdutukseksi... nuken maitopulloa, mutta kuitenkin. Ajatushan se on tärkein! Ei auttanut maitopullo, joten hetken päästä Taapero tuli oman tuttinsa kanssa(josta ei ilman tappelua yleensä luovuta) ja tarjosi sitä Paaperolle. Äidillä meinasi tulla tippa linssiin, kun katselin Taaperon lohdutus-yritystä. Ei auttanut tuttikaan. Tunnin jaksoin yrittää ennenkuin luovutin. Tänään ei siis nukuta aamupäikkäreitä!
Sehän tarkoittaa siis myös sitä, että äiti ei ehdi syödä aamupalaa, ei harjata hampaita, ei pukea päälle, eikä näin ollen todellakaan ehdi lähteä salille ennen kuin lapsiparkki menee kiinni... Tänään tehdään taas kaikki pitkän kaavan mukaan, eli ensin Paapero, sitten Taapero, sitten äi...eikun nyt Paapero taas tarvitsee jotain, ja Taapero heti siihen perään, sitten vähän pitää kinastella ennenkuin onnistuu, ja sitten sama alusta.
Laihdutus-pirtelön sentään join aamupalaksi. Se olkoon tämän päivän saavutukseni! Nyt voisi laittaa vaikka Zumban pyörimään ja mennä sohvalle katsomaan, kun muut jumppaa. Jos sitä vaikka siinä samalla vähän laihtuisikin!;) Huomenna alkaa sitten taas mun oma elämänmuutos... tai ylihuomenna... tai... katotaan nyt!
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Olo on kuin krapulassa...
Väsyttää, janottaa, kädet tärisee, kauhee nälkä, tekee mieli herkkuja ja on vähän paha olokin...
Ei, mä en ole ollut juhlimassa, vaan matkustin juuri n.10 tuntia junassa kahden pienen lapsen kanssa. Sekä Taapero että Paapero nukkuivat kuitenkin ihan suhteellisen hyvin, itkeskelivät yhteensä ehkä noin parikymmentä kertaa yön aikana, mutta kumpikaan ei herännyt kunnolla. Sen sijaan seinän takana, viereisessä hytissä, parkui vauva pitkin yötä! Ja mulla kun on vielä(juuri imettämisen lopettaneena) äidin vaistot tms. niin pinnassa, että heräsin tottakai joka ikiseen vieraankin vauvan vikinään... Sen lisäksi toisella puolellamme matkusti erittäin humalainen vanha pariskunta, joka sopersi, tappeli ja karjui läpi yön. Kahden aikaan yöllä olin jo ovella menossa karjumaan niille, että turpa kiinni, mutta mies totesi rauhallisesti, ettei se kuitenkaan mitään auta, joten palasin takaisin sänkyyn sadattelemaan itsekseni.
Mulla muuten heiluu päässä samalla tavalla kuin joskus laivamatkan jälkeen!
Olisi se yö kuitenkin voinut mennä paljon huonomminkin! Omat lapset(ja Mies) kuitenkin nukkuivat, ja sain mä kerran nukutuksi vähän reilu kaksi tuntia putkeen.
Tänäänhän on pyhäpäivä, niinkuin kaikki fiksut ihmiset tietysti tietää. Ja pyhänä on tietenkin kaupat kiinni, niinkuin kaikki myöskin tietää. No minäpä en tajunnut! Joten kun aamuvarhaisella raahauduttiin nälkäisinä ja väsyneinä junasta ulos ja huomattiin kaupan olevan kiinni, niin meinasi itku päästä. Kolmen kaupan ovella käytiin kiroilemassa ennen kuin tajuttiin sen olevan turhaa. Ruokaa ei saa mistään ja Paaperolta on tietenkin maidotkin loppu!
Onneksi kohta on kuitenkin päiväuni aika. Sen jälkeen kaikki näyttää varmasti paremmalle!:)
Ei, mä en ole ollut juhlimassa, vaan matkustin juuri n.10 tuntia junassa kahden pienen lapsen kanssa. Sekä Taapero että Paapero nukkuivat kuitenkin ihan suhteellisen hyvin, itkeskelivät yhteensä ehkä noin parikymmentä kertaa yön aikana, mutta kumpikaan ei herännyt kunnolla. Sen sijaan seinän takana, viereisessä hytissä, parkui vauva pitkin yötä! Ja mulla kun on vielä(juuri imettämisen lopettaneena) äidin vaistot tms. niin pinnassa, että heräsin tottakai joka ikiseen vieraankin vauvan vikinään... Sen lisäksi toisella puolellamme matkusti erittäin humalainen vanha pariskunta, joka sopersi, tappeli ja karjui läpi yön. Kahden aikaan yöllä olin jo ovella menossa karjumaan niille, että turpa kiinni, mutta mies totesi rauhallisesti, ettei se kuitenkaan mitään auta, joten palasin takaisin sänkyyn sadattelemaan itsekseni.
Mulla muuten heiluu päässä samalla tavalla kuin joskus laivamatkan jälkeen!
Olisi se yö kuitenkin voinut mennä paljon huonomminkin! Omat lapset(ja Mies) kuitenkin nukkuivat, ja sain mä kerran nukutuksi vähän reilu kaksi tuntia putkeen.
Tänäänhän on pyhäpäivä, niinkuin kaikki fiksut ihmiset tietysti tietää. Ja pyhänä on tietenkin kaupat kiinni, niinkuin kaikki myöskin tietää. No minäpä en tajunnut! Joten kun aamuvarhaisella raahauduttiin nälkäisinä ja väsyneinä junasta ulos ja huomattiin kaupan olevan kiinni, niin meinasi itku päästä. Kolmen kaupan ovella käytiin kiroilemassa ennen kuin tajuttiin sen olevan turhaa. Ruokaa ei saa mistään ja Paaperolta on tietenkin maidotkin loppu!
Onneksi kohta on kuitenkin päiväuni aika. Sen jälkeen kaikki näyttää varmasti paremmalle!:)
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
isän uni on arvokkaampaa
Meillä oli eilen vieraita. Miehen vieraita. Miehet saunoivat, söivät ja joivat aamun pikkutunneille asti. Minä hoidin lapset. Tietenkin.
Yritin mölinästä huolimatta pitää Taaperon ja Paaperon unessa. Kolmen jälkeen yöllä onnistuin vihdoin nukahtamaan, kun suurin osa miehistä katosi koteihinsa.
Noin 5.30 alkoi minun työvuoroni, kun Paapero heräsi. Tuntia myöhemmin Taaperokin liittyi seuraan. Annoin lapsille aamiaista, ja aloin siivoamaan miesten sotkuja.
Muutaman tunnin kuluttua kävin tiedustelemassa Mieheltä, josko voisin päästä hetkeksi lepäämään kunhan olen laittanut Paaperon aamupäikkäreille. Ei onnistunut! Miestä väsyttää... Minuahan ei tietenkään voi väsyttää, olenhan äiti! Minun nyt vaan kuuluu hoitaa koti, lapset ja mies tyytyväiseksi.
Kello on kymmenen. Mies nukkuu. Minä en. Mies on nukkunut jo paljon pidempään kuin minä, mutta tottakai hänellä on oikeus nukkua edelleen, koska häntä väsyttää. Mikäli minua joskus väsyttää, se tarkoittaa Miehen mielestä, että olen huono äiti. Epäonnistunut äitiydessä. Kunnon äidit hoitavat kaiken hymyillen!
Tekisi mieli heittää ämpärillinen kylmää vettä sänkyyn, mutta toisaalta, minähän senkin sotkun joutuisin siivoamaan, joten antaa olla...
Onneksi telkkarista sentään tulee Muumit!:D
Yritin mölinästä huolimatta pitää Taaperon ja Paaperon unessa. Kolmen jälkeen yöllä onnistuin vihdoin nukahtamaan, kun suurin osa miehistä katosi koteihinsa.
Noin 5.30 alkoi minun työvuoroni, kun Paapero heräsi. Tuntia myöhemmin Taaperokin liittyi seuraan. Annoin lapsille aamiaista, ja aloin siivoamaan miesten sotkuja.
Muutaman tunnin kuluttua kävin tiedustelemassa Mieheltä, josko voisin päästä hetkeksi lepäämään kunhan olen laittanut Paaperon aamupäikkäreille. Ei onnistunut! Miestä väsyttää... Minuahan ei tietenkään voi väsyttää, olenhan äiti! Minun nyt vaan kuuluu hoitaa koti, lapset ja mies tyytyväiseksi.
Kello on kymmenen. Mies nukkuu. Minä en. Mies on nukkunut jo paljon pidempään kuin minä, mutta tottakai hänellä on oikeus nukkua edelleen, koska häntä väsyttää. Mikäli minua joskus väsyttää, se tarkoittaa Miehen mielestä, että olen huono äiti. Epäonnistunut äitiydessä. Kunnon äidit hoitavat kaiken hymyillen!
Tekisi mieli heittää ämpärillinen kylmää vettä sänkyyn, mutta toisaalta, minähän senkin sotkun joutuisin siivoamaan, joten antaa olla...
Onneksi telkkarista sentään tulee Muumit!:D
torstai 5. huhtikuuta 2012
Unohda pääsi kotiin-päivä
Tästä päivästä on selvästi muotoutumassa taas yksi niistä päivistä, jolloin viimeistään bussin penkille se oma pää sitten unohtuu!
...kun mikään ei onnistu ilman muutamaa turhaa yritystä ja epäonnistumista. Ja ah, kuinka rakastankin sitä tunnetta, kun vessassa käydessäänkin tajuaa vasta hieman liian myöhään, että paperi onkin revennyt ja karannut sormiesi päältä kuin pieru saharaan! Juuri näin niiden asioiden kuuluukin hoitua!
Aamupäivän vaahtokarkit tarjoilee kuitenkin Paapero, joka aamun alakuloisista ja sekavista tunnelmista huolimatta herää aamupäikkäreiltä yhtä aurinkoisena kuin aina!:D Kadehdin niin tuota kykyä unohtaa ja aloittaa alusta. Ja ehkä vähän myös mahtavaa kykyä löytää iloa ja riemua matolta löytyneestä roskasta!:D
...kun mikään ei onnistu ilman muutamaa turhaa yritystä ja epäonnistumista. Ja ah, kuinka rakastankin sitä tunnetta, kun vessassa käydessäänkin tajuaa vasta hieman liian myöhään, että paperi onkin revennyt ja karannut sormiesi päältä kuin pieru saharaan! Juuri näin niiden asioiden kuuluukin hoitua!
Aamupäivän vaahtokarkit tarjoilee kuitenkin Paapero, joka aamun alakuloisista ja sekavista tunnelmista huolimatta herää aamupäikkäreiltä yhtä aurinkoisena kuin aina!:D Kadehdin niin tuota kykyä unohtaa ja aloittaa alusta. Ja ehkä vähän myös mahtavaa kykyä löytää iloa ja riemua matolta löytyneestä roskasta!:D
Aviomiehen omistamisen ihanuus
Aamu alkaa aina hyvin, mikäli vähintään yksi kahvipannu särkyy seinään, maidot kaatuvat lattialle, aamiaisen rippeet saa kerätä seiniltä ja Paapero huutaa, koska se säikähti raivoavaa isäänsä.
Mä olen joutunut viime aikoina aika usein miettimään, että mitä helvettiä mä tuolla Miehellä, tai ylisuurella kakaralla, edes teen. Sillä kun tuntuu vaan vuodesta toiseen olevan suuria vaikeuksia sopeutua perhe-elämään, tai ylipäätään siihen, että hänenkin pitäisi antaa toisille jotakin, ihan vaan epäitsekkäästi ja omastaan luopuen.
Tänä aamuna taas nähtiin, kuinka paljon tukea hän voi väsyneelle vaimolleen antaa. Itsellä meni yö jumalattomista menkkakivuista kärsiessä. Jaloista lähti kivun takia monesti tunto ja tuskanhiki oli naamalla. Kun paapero sitten puolenyön aikaan alkoi itkemään sängyssään, yritin hellävaroen herättää Miestä ja tiedustella voisiko hän käydä lämmittämässä maidon, kun itseä sattuu niin saatanasti... "en voi, kun mä yritän nukkua!", kuului vastaus. Kiitos aivan helvetisti! Aamulla olin sitten tietenkin ihan puolikuollut, ja kun kehtasin ääneen sanoa, että väsyttää, niin vastaukseksi sain tiuskaisun "Älä valita! Mä en jaksa kuunnella!". Mä aloin näkemään punaista samantien ja sain aikaiseksi kauhean riidan, jonka aikana sitten ihana Mieheni heitteli tavarat pitkin seiniä ja kertoili mulle kuinka ihana olenkaan, huutamalla mm: "Sun kanssa ei olis ikinä pitänyt hankkia lapsia! Sustahan näkee kilometrien päähän ettei sun kanssa kannata lapsia hankkia!". Parastahan tässä on tietenkin se, että kuuntelen näitä syytöksiä itkevä Paapero sylissä, joten en voi vastata niihin mitenkään, jotten säikyttäisi Paaperoa yhtään enempää. Ja kun saan Paaperon taas rauhalliseksi, Mies karkaa töihin. Thank god, Taapero oli mummolassa.
Se on kyllä jännä, miten miehillä on aina oikeus olla väsyneitä, pahantuulisia tai muuten vaan ihan paskapäitä. Niillä on myös aina(ainakin omasta mielestään) oikeus lähteä viettämään omaa aikaa, tai kävellä vaan vittumaisesta tilanteesta pois ja jättää vaimo siivoamaan sotkut. Vaimon sen sijaan pitäisi aina jaksaa hoitaa, hymyillä ja antaa omastaan jotta toisilla olisi hyvä! Eikö mulla jumalauta olisi myös joskus oikeus olla väsynyt!?!
Että tällainen ruusunpunainen aamu sitten tänään.
Mä olen joutunut viime aikoina aika usein miettimään, että mitä helvettiä mä tuolla Miehellä, tai ylisuurella kakaralla, edes teen. Sillä kun tuntuu vaan vuodesta toiseen olevan suuria vaikeuksia sopeutua perhe-elämään, tai ylipäätään siihen, että hänenkin pitäisi antaa toisille jotakin, ihan vaan epäitsekkäästi ja omastaan luopuen.
Tänä aamuna taas nähtiin, kuinka paljon tukea hän voi väsyneelle vaimolleen antaa. Itsellä meni yö jumalattomista menkkakivuista kärsiessä. Jaloista lähti kivun takia monesti tunto ja tuskanhiki oli naamalla. Kun paapero sitten puolenyön aikaan alkoi itkemään sängyssään, yritin hellävaroen herättää Miestä ja tiedustella voisiko hän käydä lämmittämässä maidon, kun itseä sattuu niin saatanasti... "en voi, kun mä yritän nukkua!", kuului vastaus. Kiitos aivan helvetisti! Aamulla olin sitten tietenkin ihan puolikuollut, ja kun kehtasin ääneen sanoa, että väsyttää, niin vastaukseksi sain tiuskaisun "Älä valita! Mä en jaksa kuunnella!". Mä aloin näkemään punaista samantien ja sain aikaiseksi kauhean riidan, jonka aikana sitten ihana Mieheni heitteli tavarat pitkin seiniä ja kertoili mulle kuinka ihana olenkaan, huutamalla mm: "Sun kanssa ei olis ikinä pitänyt hankkia lapsia! Sustahan näkee kilometrien päähän ettei sun kanssa kannata lapsia hankkia!". Parastahan tässä on tietenkin se, että kuuntelen näitä syytöksiä itkevä Paapero sylissä, joten en voi vastata niihin mitenkään, jotten säikyttäisi Paaperoa yhtään enempää. Ja kun saan Paaperon taas rauhalliseksi, Mies karkaa töihin. Thank god, Taapero oli mummolassa.
Se on kyllä jännä, miten miehillä on aina oikeus olla väsyneitä, pahantuulisia tai muuten vaan ihan paskapäitä. Niillä on myös aina(ainakin omasta mielestään) oikeus lähteä viettämään omaa aikaa, tai kävellä vaan vittumaisesta tilanteesta pois ja jättää vaimo siivoamaan sotkut. Vaimon sen sijaan pitäisi aina jaksaa hoitaa, hymyillä ja antaa omastaan jotta toisilla olisi hyvä! Eikö mulla jumalauta olisi myös joskus oikeus olla väsynyt!?!
Että tällainen ruusunpunainen aamu sitten tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)