Rakkaudesta

Mä rakastan mun Miestäni. Mä rakastan sitä, mutta mä en ole enää vuosiin ollut rakastunut siihen. Se ei välttämättä ole ongelma ollenkaan, jos on valmis tyytymään siihen.

Meidän arki sujuu ihan suht hyvin. Me ollaan suurin osa ajasta ihan suht onnellisia. Me hoidetaan perhe-asiat ihan suht sovussa. Meidän parisuhde on parin peräkkäisen vauvavuoden jälkeen palanut vähän hiljaisella liekillä, mutta meillä on vielä ollut kummallakin toivoa siitä, että sekin korjaantuu kunhan lapset kasvavat sen verran, että meille jää taas vähän kahdenkeskistäkin aikaa. Mutta riittääkö tämä mulle? Olenko mä valmis tyytymään ihan suhteellisen kivaan elämään? Ihan suhteellisen hyvästä puolisosta puhumattakaan! Mä en ole enää aikoihin uskonut siihen, että Mies olisi mun elämäni rakkaus. Mutta se on ihan ok. Sen kanssa elämä on sujunut vaihtelevan hyvin, mutta sujunut kuitenkin. Ja mä kyllä ihan oikeasti rakastan sitä...

Viime aikoina mä olen tehnyt itsestäni pelottavan löydön. Mä olen huomannut itsessäni aivan älyttömän rakkauden kaipuun. Rakastamisen kaipuun tarkemmin sanottuna. Samalla, kun mä haaveilen naimisiin menosta Miehen kanssa, mä huomaan usein haaveilevani elämäni rakkauteen törmäämisestä! Maanantaina se tunne löi mua mahaan niin kovaa, että meinasin alkaa itkemään aamuruuhkaisessa bussissa. Mietin, että mitä jos mä juuri tänään huomaankin katsovani silmiin miestä, johon rakastun palavasti samantien. Miestä, joka olisi kaikkea sitä, jota omasta Miehestänikin toivoisin löytäväni...

Jos mua vastaan joku päivä kävelee mies, joka kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on hellä ja huolehtivainen, iloinen ja sosiaalinen, niin mun täytyy varmaan kieltää sitä puhumasta mulle ja käskeä se pois, etten vahingossa rakastuisi! Tai sitten mun pitää alkaa kulkea silmät kiinni...

Mun ja Miehen suhteessa ei kaikki ole hyvin. Jos olisi, mun ei tarvitsisi miettiä ja pelätä. Mutta kaikki on kuitenkin sen verran hyvin, etten haluasi heittää sitä poiskaan! Mä haluaisin uskoa, että vielä joskus me löydetään se liekki uudestaan, joka joskus roihusi kuumana. Ne kaikki asiathan ovat edelleen olemassa, joihin vuosia sitten rakastuin, ne eivät vaan arjen kiireessä pääse kovinkaan usein esille...

Mutta millä saa sydämenkin uskomaan, ettei nyt ole aika rakastua? Nyt on aika hoitaa ja rakastaa. Eikä sekään ole yhtään huono vaihtoehto!

Elämisen vaikeutta... ja ihanuutta myös.:)

Mä tahdon uuden puhelimen. Siis korjaus: Mä tarvitsen uuden puhelimen! Mä haluan sellaisen puhelimen jolla voin päivittää tätä blogia tuolta hiekkalaatikon reunalta, koska enhän mä voi kesällä sisällä istua! Aamusta iltaan ollaan muksujen kanssa pihassa, ja päässä on aina ainakin noin miljoona asiaa joista haluaisin kirjoittaa, mutta kun en siellä pysty. Kun sitten illalla pääsen koneelle, niin ainoa asia mikä kiinnostaa on nukkumaan meno... Jää aika vähiin siis päivitykset.:(

Mutta täytyy ihan jakaa nyt kaikkien kanssa kuinka ihana piha ja naapurusto meillä on.<3 Ihania äitejä(+muutama kiva iskä myös), ihania lapsia, iso vehreä piha, leluja ja leikkihärpäkkeitä, grilli ja grillikatos, puhallettavia uima-altaita lapsille, ja ennen kaikkea seuraa aamusta iltaan joka päivä! Me ei olla juuri omasta pihasta koko kesänä liikuttu, kun riittää, että raahautuu raput alas, niin on kavereita koko perheelle ja tekemistä koko päiväksi. Lapset nukkuu päikkäritkin pihassa(paitsi tänään! Niin, että pääsen kerrankin päivällä koneelle...), ruoka grillataan ja syödään yhdessä, ilot ja surut jaetaan muiden kanssa, nautitaan auringosta tai kärvistellään sateessa, mutta on niin parasta, ettei tarvitse olla yksin!<3

Minä rakastan sinua.

Osaa nuo lapset vaan olla ihaniakin.:)

Eilen illalla kun istuttiin Miehen kanssa vieretysten lattialla, niin Paapero kiipesi syliin ja Taapero tuli halaamaan meitä kaikkia yhtä aikaa ja totesi: "Mä lakastan teitä!". Ja eilen pihassa se kiipesi kesken leikkien mun syliin, halasi ja sanoi: "Mä lakastan sua äiti. Mä lakastan sua ihan KOKONAAAAN!" :D

Niin mäkin rakastan sinua.<3 Ja Paaperoa ja Miestäkin. Kaiken arjen kamaluuden keskelläkin juuri te(jotka teette mut välillä hulluksi!) teette mun elämästä elämisen arvoista. Ja jokaisesta hetkestä arvokkaan. Kiitos rakkaat(vaikkei teistä kukaan tätä todennäköisesti koskaan luekkaan)!<3

Korvatulehduskierre.

Niin pieni sana. Niin hajottavaa ihmiselle! Siis ihan koko perheelle.

Monet pienten lasten vanhemmat varmasti ymmärtävät jo tuon sanan kuullessaan mitä kaikkea se pitää sisällään, mutta niille, jotka eivät ole päässeet vielä tähän ilmiöön tutustumaan, niin voin kertoa, että tulen kohta hulluksi, enkä ole meidän perheessä ainoa! Niinjoo, ja siis se en ole minä, jolla se tulehdus on, vaan pikkuinen Paapero!

Kolmen viikon sisään ollaan saatu kolme diagnoosia ja kolme antibioottikuuria. Kolmen viikon ajan on ollut pelkkää huutoa lähes joka yö. Herätys noin tunnin välein aamuun asti Paaperoa lohduttamaan. Siinä välissä muutamaan kertaan Taaperon luo, joka huutaa sängyssään(se nukkuu onneksi edelleen omassa sängyssä) äitiä, eikä osaa nukahtaa itse uudelleen. Aamuisin kuuden jälkeen zombina ylös, muutaman tunnin yöunien jälkeen. Hermo kireällä jo heti aamusta. Päätä särkee ja väsyttää, eikä lapsetkaan ole tyytyväisiä. Normaalisti todella aurinkoinen Paapero kiukustuu kaikista pienimmistäkin asioista ja itkee vähän väliä. Ja koska Paaperoa itkettää ja kiukuttaa jatkuvasti, ei Taaperolle riitä(ainakaan omasta mielestään) tarpeeksi huomiota, joten se tekee kaikkensa, ja siis ihan todella KAIKKENSA, jotta saisi edes sitä negatiivista huomiota. Se kiusaa, kitisee, kiukkuaa, lyö, raapii, puree, potkii, heittelee ja rikkoo tavaroita, huutaa, itkee ja riehuu minkä kerkiää. *piiiiiitkä huokaus* Mä tuun ihan oikeesti kohta hulluksi. Tuntuu, etten ole pariin viikkoon tehnyt mitään muuta kuin huutanut ja kieltänyt, lohduttanut ja valvonut. 

Mä olen ihan neuvoton. Neuvoton ja väsynyt. En tiedä mitä mun pitäisi Taaperon kanssa tehdä, kun ei tästä tunnu tulevan yhtään mitään. Mikään ei onnistu ilman ihan järkyttävää riitaa ja itkupotkuraivari-showta. Olen yrittänyt huomioida Taaperoa tavallista enemmän ja ollaan joka päivä tehty jotakin ihan vain kahdestaan, mutta edes silloin ei tunnelma ole mikään kovinkaan leppoisa. Koko ajan on seuraava uhmakohtaus odottamassa nurkan takana! Kumpikin muksu on toisesta niin mustasukkainen, etten voi pitää kumpaakaan sylissä ilman, että toinen alkaa itkeä ja huutaa... ja jos nappaan yhden kummallekin polvelle, niin ne yrittävät raivolla työntää toisiaan pois. "Kannattaa tehdä lapset pienellä ikäerolla, niin niistä tulee hyvät kaverit..." ...Just!


Haluisko joku vuokrata noi muksut vaikka pariksi viikoksi? Mä voisin nyt pitää vähän lomaa...

iilimato ja kiusanhenki

Meidän lapsilla on kummallakin jokin todella ärsyttävä vaihe meneillään. Mulla menee hermo. Paapero iilimatoilee mussa kaiket päivät ja Taapero kiusaa pienempäänsä minkä kerkeää. Mulla on kummankin lapsen kanssa tosi mukavaa aina silloin, kun toinen niistä on nukkumassa, mutta yhdessä olosta ei meinaa välillä tulla mitään! Kumpikin tunkee väkisin syliin ja tönii toista pois. Paapero alottaa hirveän huudon heti, jos lasken sen sylistäni ja hysteeriseksi huuto yltyy, jos yritän ottaa muutaman askeleen kauemmaksi. Taapero huitoo, tönii, vie leluja kädestä ja tuttia suusta ihan vaan huomion takia. Niin, että jos en satu huomaamaan sen ilkeyksiä, niin se tulee itse niistä kertomaan tyyliin: "Minä löin Paaperoa...", tai "Minä otin tutin Paaperolta siks takia...". Voin kertoa, että tää on tooodella rasittava vaihe. Tuntuu, että oon ihan loppu jatkuvan tappelun ja kitinän takia.

Asiaa(siis valittamista) olisi enemmänkin, mutta taidankin vetäytyä hetkeksi päikkäreille, jos vaikka lapset vielä hetken nukkuisivat yhtä aikaa. ...vaikka taitaa olla turha toivo!;)

Unirauhan metsästystä

Taapero nukkuu omassa sängyssä!!! Pienet sille! *taputaputapu* Omassa sängyssä, omassa huoneessa, ja vielä ilman vaippaa. Mun Taaperosta on tullut iso. Sniif... vaikka ihanaahan se on.:)

Paaperolla sen sijaan on elämänsä ensimmäinen korvatulehdus, joten se itkeskelee pitkin yötä...:(

Molemmat muksut nukkuvat nyt siis samassa huoneessa, joten väsynyt ja univelkainen äiti ravaa taas pitkin yötä makkari-lastenhuone-väliä, ettei hienosti itsekseen nukkumaan oppinut Taapero vaan heräisi Paaperon korvakipu-itkuihin. No, tää nyt vaan on tätä taas hetken... Kohta meillä on kuitenki(toivottavasti!) kaksi hyvin yönsä nukkuvaa lasta, ja pirteät, hyvin nukkuneet vanhemmat, joilla on monen vuoden tauon jälkeen jälleen oma huone! Silloin pidetään juhlat. Uni-juhlat!:D

Maailman paskin viikko!

Mulla särkee päätä, EDELLEEN! Kai tähän kohta alkaa jo tottua, kun kohta kolme viikkoa putkeen yötä päivää särkee. Illalla viimeinen ajatus on toive päänsäryn helpottamisesta, ja aamulla ensimmäinen on kirous korkeammille voimille, kun kipu iskee tajuntaan heti, kun silmät avaa. Kolmet eri lääkkeet olen jo käynyt lääkäriltä hakemassa, ja todenut ne kaikki turhiksi. Hierojaa on kokeiltu, venyttelyä on kokeiltu, lenkkejä ilman vaunuja(jolloin yläkropankin saa liikkeelle) on kokeiltu, mutta mikään ei tunnu auttavan...

Omien lääkärissä ravaamisien välissä on sitten pitänyt kuljettaa myös muksuja lekuriin, kun ne saivat molemmat pitkittyneen flunssan perään vielä toisen kierroksen kuumetta ja super-räkäisyyttä, korvatulehdukset ja nielutulehdukset! Sunnuntain Pikkujätti-reissu oli kamala lopetus viikolle, ja se tuntui viitoittaneen sitten seuraavankin viikon...

Taapero oli jo hyvää vauhtia paranemassa, eikä kuumetta ollut enää ollut pariin päivään, mutta kauhean kuuloinen yskä oli jäljellä. Paaperolla sen sijaan oli vasta kuumeilu vasta alkanut(uudestaan) ja nuha ja yskä oli kauhea. Taaperon kanssa kuumeen ja flunssan uskaltaa jo hoitaa ja seurata ihan vaan kotona, mutta alle vuoden ikäisen Paaperon kanssa päätin käydä lääkärin kautta, kun pikkuinen ei tuntunut räkäpäisyydeltään saavan nukutuksi. Varasin siis Paaperolle ajan Pikkujättiin. Otin Taaperonkin mukaan, tottakai, kun keskellä päivää mentiin. Kun lääkäri oli tutkinut Paaperon, tiedustelin ystävällisesti josko lääkäri voisi samalla kuunnella Taaperonkin keuhkot, ihan vain varmuuden vuoksi, kun yskä kuitenkin kuulostaa tosi pahalta, vaikka onkin jo pois menossa. Lääkäritäti vastasi ystävällisellä venäläisellä aksentillaan "tottakai", ja otti stetoskooppiinsa uudelleen esiin. Mitään epäilyttävää ei kuulunut. Sitten lääkäri varmisti minulta, että osaan varmasti käyttää Paaperolle määrättyä babyhaleria, jonka pitäisi helpottaa hengitämistä. No enpä ollut koskaan moista nähnyt, joten ei, en osannut vielä käyttää sitä. "Ei se mitn, hoitaja näyttää...", vastasi lääkäri, ja ohjasi meidät hoitajan huoneeseen, jossa vietimme ehkä minuutin, kun hoitaja näytti kuinka haleri laitetaan muksun naamalle ja that`s it. Kiittelin kovasti ystävällisestä palvelusta ja siirryin kassalle, jossa meinasin saada sydänkohtauksen! Sain ensin eteeni 86€ laskun, jonka maksoin. Sitten virkailija ilmoitti, että tässä Paaperon laskussa kestää vielä hetken... Siis että mitä!?!? Juurihan mä maksoin! Katsoin laskua tarkemmin ja huomasin, että se olikin ainoastaan Taaperon lasku. Maksoin siis juuri 86€ siitä, että lääkäri paineli juuri stetoskoopillaan muutaman kerran Taaperon rintaa! Jos olisin tiennyt, että sekin oli maksullista, ja vielä näin helvetin kallista, niin olisin itse kuunnellut ne keuhkot vaikka vessapaperirullalla!!! En mä Taaperosta ollut huolissani, se oli jo parantumassa, mutta ajattelin, että jos tässä samalla voisi pikaisesti kuunnella senkin. En mä sille olisi omaa aikaa varannut sen takia. Mun mielestä silloin, jos lääkäri vastaa hymyillen, että tottaikai voi tässä samalla kuunnella toisenkin lapsen keuhkot, niin se tarkoittaa kyllä, että TÄSSÄ SAMALLA KÄYNNILLÄ, eli myöskin siis samalla taksalla. Ja mikäli arvoisa lääkäri haluaa veloittaa siitä ylimääräistä, olisi hänen kyllä siitä mainittava! No, maksettu mikä maksettu. Sitten Paaperon lasku valmistui. 109€. Siis satavitunyhdeksän euroa siitä kymmenestä minuutista lääkärissä! Lääkäri, joka ystävällisesti ohjasi meidät hoitajan luo, joka ystävällisesti näytti kuinka lääke lapselle annetaan, laskutti myös tästä YSTÄVÄLLISESTÄ palvelusta! Olisin mä varmasti osannut myös lukea (kuvallisista!) ohjeista kuinka se helvetin vekotin toimii! Eipä maininnut kukaan, että sekin on maksullista... No, eipä siinä mitään, jos vaan rahaa olisi ollut, mutta varasin lääkärireissua varten 100€, kun normaalisti se maksaa sen vähän yli kuuskymppiä. Joka kerta ennen tätä. Ei mennyt enää kortti läpi. Käteistä oli 1,60€. Just näin. ÄITIIIIIII! Ei muuta kuin puhelua Mummolle, jolla ei ollut rahaa. Sitten Miehelle, jolla ei ollut rahaa. Sitten kummitädille, jolla olisi kyllä ollut, mutta hän ei ollut kotona, joten ei autanut sekään. Siinä vaiheessa meinasin alkaa itkemään... Sen sijaan, että virkailija olisi ystävällisesti ohjannut minut vaikka sivummalle hoitamaan asiaa, tai antanut laskun tai mitä tahansa, niin hän vain mulkoili vihaisesti vuoroin minua, kelloa ja minun perääni kertyvää jonoa! Tunsin itseni todella arvottomaksi. Keksin sitten kysyä voisinko maksaa osan laskusta luottokortilla, joka oli mukana, mutta jonka laskusta maksoin viimeksi vain satasen pois, joten koko laskuun sekään ei riittäisi... Virkailija katsoi minua kuin halpaa makkaraa viestittäen katsellaan, että tällaiset köyhät saisivat kyllä hoidattaa lapsensa jossain ihan muualla! "Ei tätä laskua voi jakaa, se on maksettava kokonaan!", kuului vihainen vastaus. Jaahas. Tässä vaiheessa jo tärisin häpeästä, nöyryytyksestä ja järkytyksestä. Yritin niellä kyyneleitäni ja kysyin voisiko virkailija koittaa luottokorttia, josko se vaikka menisikin läpi. No menihän se, tietenkin! Enhän mä siinä vaiheessa tajunnut, että luottorajan voi myös ylittää. Onneksi. Sain siis laskun maksettua, huokaisin helpotuksesta, ja lähdin apteekkin hakemaan muksujen lääkkeitä. Matkalla tajusin, että sinnekin tarvitaan tietysti rahaa! Sain onneksi kuitenkin lääkket haettua, mutta meinasin apteekin tiskillä taas purskahtaa itkuun, kun OIKEASTI ystävällinen farmaseutti tiedusteli osaanko käyttää babyhaleria! Hieman ehkä hysteerisellä äänellä kerroin juuri maksaneeni siitä opastuksesta Pikku-jätissä, jota farmaseutti ihmetteli suuresti, ja kertoi, että apteekissa opastuksen saa kyllä AINA ihan ilmaiseksi... Helvetti!

Toissapäivänä otin sitten yhteen meidän hullun naapurin kanssa, sillä seurauksella, että kyseinen akka tuli leikkipaikalle raivoamaan, kun olimme lasten kanssa ulkoilemassa. Veti muksut aika hiljaiseksi, kun tärisevä vieras akka räyhää äidille! Naapurintädillä on mielenterveysongelmia. Se valittaa meille siitä, että meidän perhe ravaa jatkuvasti rapussa. Joo-o, monta kertaa päivässä lähdetään ulkoilemaan, niin lasten kuin koirankin kanssa. Se valittaa meille siitä, että me käytämme hissiä, josta kuulemma tulee sähköä sen asuntoon ja saa sen koiran vihaiseksi. Joo-o, käytämme hissiä joka ikinen kerta kun lähdemme ulos tai tulemme kotiin. Vaunujen, koiran ja kahden lapsen kanssa en todellakaan aio kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen vain sen takia, että naapurissa asuu hullu! Se valittaa MEILLE siitä, että sen yläkerrassa asuu niin levotonta porukkaa, ettei se saa unta. Se ihan totta on tullut soittamaan illalla meidän ovikelloa ihan vaan kertoakseen, että ei saa nukuttua yläkertalaisten takia! Se on tullut soittamaan meidän ovikelloa myös kaikista muista asioista lähes päivittäin. Kysyäkseen tuleeko meille tupakansavua, kun hänen pitää jatkuvasti käydä tupakalla. Lainatakseen TAAS puhelinta, kun avaimet jäivät kotiin puhelimen kanssa. Kysyäkseen onko koira tänään haukkunut. Kysyäkseen käytetäänkö meillä sähkölaitteita, kun hän saa kotonaa sähköiskuja. Kysyäkseen vilkkuuko meillä valot, kun hänellä on sähköt kotonaan sekaisin. Hänellä on myös tapana kytätä ovensa takana, ja aina kun me tulemme tai lähdemme, niin sieltä se akka taas hyökkää! Päästää koiransa rappuun ja toljottaa siinä ovensuussa avuttomana, samalla kun yritän epätoivoisesti ja mahdollisimman nopeasti saada oman laumani paimennetuksi sisään tai hissiin ennenkuin sen koira käy kiinni. Lenkkipolulla, pihassa ja rapussa joudun pakoilemaan sitä, kun se ei hallitse koiraansa ollenkaan, vaan kieppuu siellä narun päässä samalla kun sen koira tulee rähjäten meidän koiraa kohti. Parhaita ovat ne tilanteet kun se soittaa meidän ovikelloa vapaana olevan koiransa kanssa, ja kun avaan oven sen koira yrittää samantien syöksyä sisään saalistamaan! Naapurin akan mielestä mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole. Sen koirahan on ihan kiltti. Joka kerta se kysyy saako tulla tervehtimään, eikä muista, että joka ikinen kerta sen koira on meinannut käydä kimppuun! Mitä tuollaiselle mielenvikaiselle sitten sanoo? Kun se ei muista, eikä ymmärrä. Yritin selittää näitä asioita sen miehelle, kun satuin törmäämään siihen pihalla, ja se kyllä ymmärsikin tilanteen, mutta seuraavassa hetkessä akka syöksyi leikkipaikalle raivoamaan! Jos ei siihen normaali keskustelu tehoa, niin mitä keinoja mulle enää jää? En viitsisi kuitenkaan sairaasta ihmisestä kirjallista valitustakaan tehdä...

Tämän viikon vitutustaso on todella korkea! Pienistä asioista en jaksa edes kertoa. Niitäkin kuitenkin on riittänyt joka päivälle. Vielä olis pari päivää jäljellä tätä viikkoa...puuh...

Mietteitä lenkkipolulla...

Paljonkohan rasvaimu maksaisi?
Sattuukohan se toipuminen kauheesti?

Miksei nää kilot jo lähde?!

Toi koirakin näyttää jo laihtuneen... miksei mussa näy mitään eroa?

Jos käy lääkärillä imasemassa uimarenkaan pois vyötäröltä, niin tasoittuuko kehon rasvat sitten jotenkin, vai onko mahan ympärillä sitten kropan ainoo fat-free-alue?

Hei, nyt kun tarkemmin mietin, niin sehän on varmasti ihan huijausta!!
Jääkö rintsikoista silti makkarat selkään, vaikka maksaa ittensä kipeeksi mahanpoistosta?

Onko rasvaimu siis oikeesti vain laihoille ihmisille tarkoitettu, jotta ne voisivat olla vieläkin laihempia?

Mitäs mahdollisuuksia tällaisella kokovartalo-pehmustetulla sitten on?

Äh, niinku mulla olis joskus johonkin rasvaimuun varaa... tai edes uskallusta.

Eikä nää kilot tästä kuitenkaan mihinkään lähde vaikka kuinka lenkkeilis... turha kai murehtia. Pitää nyt opetella vaan hyväksymään ittensä! ...ja paskat, mistä saa jonku rasvaimu-laitoksen numeron, heti!

nojoo, ehkä mä vaan oon aina vähän pehmee...

Että tällaista mielessä tänä aamuna lenkkipolulla!:D

räkäpäitä ja raivareita

Neljäs kotipäivä.

Kuolen.

Tylsyyteen, vitutukseen, väsymykseen, kotitöihin, lapsiin. Haluisin jo töihin, niin pääsis edes kahvitauolle joskus! 24/7 kipeiden lasten kanssa kotona ilman hetkenkään omaa rauhaa. Ei kiva. Tekis mieli laittaa noi mukulat myyntiin ja lähteä lomalle!

Meillä on kaikilla kolmella hermot enää noin millin mittaset, joten räjähdellään sitten vuorotellen(ja samaan aikaan. Oikeastaan melkein koko ajan.). Paapero kiukuttelee tukkoista nenää ja kurjaa oloa(ja varmasti myös meidän naamojen katselua päivästä toiseen!), Taapero kiukuttelee kurjaa oloa, kuumeista väsymystä, tylsistymistä, kavereiden puuttumista ja tyhmää äitiä, ja mun tekisi mieli kiukutella omaa väsymystä, mutta ei ole ketään jolle voisin kiukutella... ehkä hyvä niin.

Mies sen sijaan kiukutteli oikein kunnolla taas muutama päivä sitten! Veti kunnon raivokohtaukset, huusi, hakkasi nyrkeillä seiniä ja paiskoi tavaroita. Mun mielestä täysin ilman syytä, omasta mielestään hyvästä syystä. Miehen mielestä hänen elämänsä tuntui taas niin epäreilulta. Koko ajan pitäisi tehdä jotain, suorittaa, eikä koskaan saa olla rauhassa. Niin no, tervetuloa lapsiperheen arkeen! Eihän täällä koskaan työt lopu, ja työvuoro kestää ympäri vuorokauden. Siihen on vaan totuttava.

Mikä kumma siinä on, että suurimmat riidat alkavat meillä aina kotitöistä? Tai eikai sitä voi ihan riidaksi sanoa, jos toinen raivoaa ja toinen yrittää rauhoitella, mutta kuitenkin... Luulisi elämässä olevan tärkeämpiäkin asioita. Oli kuitenkin suuri vääryys Miestä kohtaan, ettei kotia oltu siivottu, eikä ruoka odottanut valmiina, kun hän muutaman tunnin Heureka-retken jälkeen saapui Taaperon kanssa takaisin kotiin. Kumma juttu, että koti odotti retkeilijöitä juuri siinä kunnossa johon he sen lähtiessään jättivät, kun ei siellä sinä aikana ollut ketään käynyt! Me lähdimme Paaperon kanssa samaan aikaan ulkoilemaan, ja kun tuli Paaperon unien aika laitoin muksun kärryihin nukkumaan ja me lähdimme Koiran kanssa metsälenkille, josta kaarsimme lenkin päätteeksi suoraan ruokakauppaan. Kotiin tullessamme Mies ja Taapero olivat jo kotona, ja huutoraivo alkoi.

Tällä kertaa meillä oli siis molemmat muksut kotona todistamassa isin hulluuskohtausta.:( Yritin Taaperolle selittää rauhallisesti, että iskää kiukuttaa nyt, mutta ei hätää, kyllä se kohta rauhoittuu, ja samalla puhua Miehelle, että nyt ei tosiaan ole sopiva hetki, joten rauhoitu, mutta turhaan. Eihän se osaa itseään rauhoittaa, kun sattuu suuttumaan. Pakkasin sitten muksut mukaan ja lähdettiin uudestaan ulos. Ei tosiaan tarvitsisi lasten nähdä tuollaista!:(

Asiasta taas seuraavaan---> Taapero opettelee uudestaan omassa sängyssä nukkumista. Ei oo helppoo! Taaperolle se on ollut itseasiassa helpompaa kuin aluksi pelkäsin, mutta Paapero-raukalla on rankkaa! Paapero on tottunut nukahtamaan rauhassa itsekseen, ilman itkuja tai rauhoitteluja, mutta nyt huoneeseen onkin muuttanut kiukutteleva Taapero, jonka nukahtaminen saattaa kestää monta tuntia, unisatuineen, -lauluineen, kiukkukohtauksineen ja unenetsimisölinöineen. Nyt ei sitten tule Paaperollekaan uni helposti... ja tietysti tämä harjoittelu ajoitettiin(vahingossa) niin, että olen joka ilta nukuttamassa muksuja yksin Miehen ollessa töissä... No, kyllä ne molemmat ovat lopulta nukahtaneet joka ilta, ja pysyneet sängyissään koko yön, mutta äidin unet on jääneet vähän vähiin makkari-lastenhuone-välin  ravaamisen vuoksi. Niin ja tietysti molemmat lapset sitten sairastuivatkin juuri tämän vaiheen aikana, niin että öisin itketään sitten senkin takia! Mutta en aio luovuttaa!:) Kunhan flunssasta selvitään, niin molemmat lapset nukkuvat lastenhuoneessa, ja makkari on aikuisten valtakuntaa.:D

Kaikkea ei vaan voi muistaa!!!

Meillä vietettiin tänään suurta juhlapäivää. Paapero pääsi ensimmäistä kertaa hammaspesulle! Kyllä, ensimmäistä kertaa. Tiedän hyvin, että tämäkin taival olisi pitänyt aloittaa jo ennenkuin ensimmäiset hampaat puhkesivat, mutta kun en vaan ole kaikesta yrityksestä huolimatta muistanut ostaa Paaperolle hammasharjaa. Lähikaupasta niitä ei saa, ja aina kun pääse isompaan kauppaan on ostettavien tavaroiden lista(joka muuten paperille kirjoitettuna toimisi huomattavasti paremmin kuin ulkomuistista!) jo muutenkin niin pitkä, että jotain varmasti aina unohtuu. Valitettavasti se unohtunut asia on kuukaudesta toiseen ollut vauvan hammasharja... No nyt sellainen vihdoin on, ja voi sitä riemun määrää, kun Paapero sai harjan omaan suuhunsa!:D Se on aina naureskellen katsellut kun muut pesevät hampaitaan, eikä ollut uskoa silmiään, kun todella annoin harjan sen omaan suuhun!

Toinen aina unohtuva asia on d-tipat. Siis en ymmärrä miten se mukamas voi olla niin vaikeaa joka aamu ne antaa, mutta kun on, niin on! Ne unohtuvat aina. Olen nostanut d-tippapullon keskelle keittiön pöytää, että muistaisin antaa ne aamupuuron yhteydessä, mutta se pullo tuntuu jotenkin maastoutuvan siihen pöydän pintaan niin, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Muistettavia ja hoidettavia asioita on koko ajan niin paljon, ettei niistä varmaan puoletkaan pysy mielessä. Ja vaikka mielessä kävisikin, niin tehdyksi asti ei niitä ainakaan saa!

Ensimmäisenä hoidetaan tietysti alta pois ne kaikkein tärkeimmiltä tuntuvat, ne joiden tekemättä jättämisestä seuraa samantien jotain kamalaa, ja ne joita vaaditaan kaikkein kova-äänisimmin. Eipä osaa Paapero vielä hammaspesujaan tai tippojaan vaatia, eikä kamalat seurauksetkaan näy samantien... Jos unohdan Paaperolta pipon kotiin kun lähdetään ulos, on seurauksena korvatulehdus. Jos unohdan vaihtaa vaipan, tulee vaippaihottumaa. Jos en muista allergioita, tulee oksu ja ihottuma. Jos unohdan hammaspesun tai d-tipat, ei käy mitään. Ainakaan heti.

Anna anteeksi Paapero. Äiti kyllä yrittää parhaansa.

Helvetillistä hedaria ja huutavia kakaroita!

Aaah, tätä elämän ihanuutta! Mulla on on niin totaalisen hyvä olo! ...no, aina voi yrittää huijata itteään. En onnistunut. Päähän sattuu ihan jumalattomasti ties kuinka monennetta päivää, verisuonet tuntuu räjähtelevän kun vähänkin liikkuu, huimaa, oksettaa, aurinko(ja myös eilinen pilvine kirkkaus) tuntuu polttavan silmät päästä, välillä ei meinaa pysyä pystyssä ollenkaan kun tasapaino on lomalla, äänet raastaa korvia, silmät toimii vähän puoliteholla niin, että esim. lasin laittaminen pöydälle vaatii tarkkuutta ja keskittymistä, sillä en oo ihan varma missä kohtaa se pöytä on. Tähän kun lisää vielä vauvan(joka ei muuten kohta oo enää vauva!Kamalaa, tai no, ihanaa!) ja uhmaikäisen, niin soppa on valmis. Kireä äiti ja huutavat kakarat, mitä ihanuutta!

Selviydyin silti eilisestäkin melkein kunnialla... melkein, koska olin aika kusipää koko ajan. Sain silti käytyä lenkillä, ostoksilla, pihalla muksujen kanssa, ruokakaupassa ja laitoin vielä muksut illalla kylpyynkin(josta aiheutuu kauhea meteli riemunkiljahduksineen), mutta yksi päivä on taas ohi! Huh... menis jo tää saderintama muualle, nii pääsis tästä migreenistä eroon hetkeksi.:(

P.s. huomasin juuri, että olen viikon aikana saanut jätettyä metsään jo kaksi kiloa aamupainosta!!! Wuhuu!:D

Koira tuli taloon!

Mä en ole todella edes harkinnut koiran ottoa! Olen ollut niiiiiin iloinen siitä, ettei meillä tarvitse imuroida päivittäin tai huolehtia jonkun muunkin kuin kahden naperon ruokinnasta. Me luovuttiin meidän kissoista kun Taapero oli vauva, enkä ole päivääkään katunut sitä päätöstä! Kahdessa lapsessa on ollut ihan tarpeeksi hoitamista...

Siitä huolimatta, meille muutti asumaan koira!!!

Mä olen ihan rakastunut tuohon karvaturrikkaan.<3 En antaisi sitä enää pois, vaikka haulikolla uhattais! Se on ollut meillä nyt neljä päivää, ja se on jo ihan perheenjäsen, Taaperon isosisko.:D Lapset ovat myös ihan myytyjä, niin omat, kuin naapuruston muutkin lapset. Tuo turrikka on maailman kiltein karhu, ja antaa koko pihan helliä itseään!:) Naapurin täti osti sille eilen uuden pannan, kun "tarviihan meidän pihan prinsessa blingbling-pannan!". Nyt sitten kimaltelee Koiralla punaiset timantit kaulassa.

Oon todella iloinen siitä, että sain nyt lenkkiseuraa, kun olin jo ennen Koiran tuloa päättänyt alkaa taas lenkkeillä. Nyt se on sitten pakko lähteä lenkille, vaikka taivaalta sataisi lehmiä, eikä yhtään huvittais! Ihanaa! Oon ihan hurahtanut tohon lenkkeilyyn, enkä malttais välillä tulla metsästä takaisin ollenkaan.:D Onneksi sinne nyt pääsee hyvällä syyllä monta kertaa päivässä. Ja onneksi matkaa on vaan yhden tien ylityksen verran ja ollaan jo lenkkipolun varrella!:)

Paapero on ollut pari päivää ihan kiukkuinen(=mustasukkainen), kun olen joutunut antamaan sille normaalisti kuuluvan ajan Koiralle.:( Se konttaa koko ajan syliin, ja saa raivarin jos en heti otakkaan sitä halimaan... eikä kenenkään muun syli tietenkään kelpaa! Piha on täynnä leikkiviä lapsia, leluja ja vara-sylejä, mutta Paaperoa vaan kiukuttaa, kun äiti on Koiran kimpussa.

Koira tuli hieman huonoista oloista, joten sen turkkia on nyt hoidettu pihassa pari päivää. On pesty, harjattu ja leikattu tuntikausia, mutta nyt alkaa jo tulosta näkymään. Enää ei jää rasvakerros käsiin, kun hetken rapsuttaa, ja suurin osa takuista on jo historiaa. Seuraavana pitäisi sitten käydä kippuralle kasvaneiden kynsien kimppuun...:( voi Koira rukkaa...

Turrikka on muuttunut parissa päivässä todella paljon. Kun se tuli, se oli ihan apaattinen, eikä korvaansa lotkauttanut puheelle. Se ei innostunut mistään, ei oravista, variksista, muista koirista, lapsista tai vieraista aikuisista. Ei nameista, leluista, kehuista tai yhtään mistään. Se vaan oli. Häntä ja korvat painuksissa, ilottomana ja passiivisena. Nyt se heiluttaa ilosesti häntää kun näkee jonkun meidän perheen jäsenen tai tutun koiran(ollaan tutustuttu jo lenkkipoluilla ja koirapuistossa moneen karvakaveriin), ja innostuu leikkimään itsensä läkähdyksiin, kun sopiva kaveri osuu kohdalle!:) Se myös reagoi heti, kun sitä kutsuu, vaikka se vasta muutama päivä sitten kuuli ensimmäistä kertaa uuden nimensä! Luokse se ei vieläkään tule käskettäessä, jos sillä vaan on muuta, kiinnostavampaa tekemistä, mutta antaa kyllä aina ottaa kiinni, jos itse kävelee sen luokse. Aivan ihana kaveri, jossa on vielä paljon työnsarkaa, mutta josta varmasti saadaan vielä maailman paras perhekoira!<3

Koirista takaisin lapsiin-->

Paapero on jättämässä aamupäikkäreitä pois. Tänäänkin se jaksoi hienosti olla hereillä puolille päivin. Kun tultiin Koiran kanssa lenkiltä, niin nostin ensin Paaperon kärryistä olkkarin lattialle odottamaan, että saan tavarat purettua, jonka jälkeen oli tarkoitus vaihtaa vaippa, lämmittää maitopullo, ja laittaa pikkuinen untenmaille, mutta kun olin valmis ja palasin olkkariin, niin minua odotti lattialla sikeästi nukkuva käärö!<3

Mustikkapuuroa aamupalaksi, not so good idea!:D

Täydellinen ja ei niin täydellinen päivä

Eilen oli aika lailla täydellinen päivä!<3

Taapero lähti Miehen kanssa heti aamusta uimaan, me lähdettiin Paaperon kanssa lenkille. Mä päätin vihdoin viedä nämä raskauskilot tuonne metsään!:D Me lähdettiin heti aamusta, ilman aamupalaa. Se ei kyllä ollut alunperin tarkoitus, mutta kun Paaperon aamupäikkäri-aika yllätti ennenkuin ehdin tehdä itselleni mitään, niin iskin vaan kamat kärryihin ja lenkkivaatteet niskaan ja lähdin intoa puhkuen ja maha tyhjänä kohti lenkkipolkuja... Heti kun päästiin tien yli ja metsään, niin mut valtasi tosi vahva onnellisuuden tunne. Tuli ihan sellanen olo, että mitä helvettiä, miksi mä en oo täällä aina?! Linnut visersi puissa, metsä oli vihreä ja täynnä kukkia, tuoksu oli paikoitellen ihan huumaava.<3 Hiekkatie tuntui hyvältä jalkojen alla ja ympärillä oli niin kaunista ja täydellistä, etten voinut kuin haukkoa henkeä ihastuksesta. Huonolla kunnollahan ei ollut tähän osuutta!;)

Harmitti vähän, etten tajunnut ottaa kameraa mukaan, mutta toisaalta, sitten ei olisi tullut kävelystä mitään, kun olisin vaan napsinut kuvia!:D Kännykällä napsituissa kuvissa ei vaan pääse metsä ollenkaan oikeuksiinsa...

Paapero nukahti heti. Mä kävelin reipasta vauhtia n.40min, sitten pysähdyin "nauttimaan" aivan hirveän makuisen proteiinipirtelön, ja jatkoin taas matkaa. Kun eteen osui ihana aurinkoinen kivi vieressään vilpoisan varjon tarjoava vanha mänty, me pysähdyttiin lepäämään. Työnsin nukkuvan Paaperon kärryineen männyn varjoon ja istahdin itse kivelle lukemaan. (Suosittelen muuten Eve Hietamiehen Yösyöttöä kaikille vanhemmille, joilla välillä palaa hihat tän arjen kanssa. On niin osuvaa tekstiä vanhemmuudesta, parisuhteista, arjesta vauvan kanssa ja rooleista perheessä, etten oo ennen lukenu!:D) Kirja oli taas niin koukuttava, että havahduin puolen tunnin päästä siihen, että jalka rupesi puutumaan, ja tajusin, että voisi vaikka jatkaa matkaa.:D Me kuljettiin vielä pitkin metsiä joku puoli tuntia, kuljettiin metsäpolkua rusakon perässä ja nautittiin parinkymmenen asteen lämmöstä. Ei voisi kyllä päivä täydellisemmin alkaa! Rusakosta tuli mieleen, että nähtiin muuten pari päivää sitten kettu meidän pihalla. Siinä se jolkotteli rauhassa leikkipaikan poikki, eikä välittänyt meidän jorinoista tuon taivaallista. Mä niin rakastan tätä paikkaa!<3

(täytyy käydä välillä pesemässä pieni kakkapylly)

Loppupäivä me oltiinkin sitten omassa pihassa. Koko päivä iltaan asti!:) Aurinko paistoi ja pihan lapset leikkivät keskenään. Ihana kesä!<3

Tää päivä sen sijaan ei alkanut ollenkaan niin hyvin!:(
Taapero kävi tosiaan eilen uimassa, ja niinkuin aivan joka kerta uintireissun jälkeen, niin tälläkin kertaa iski flunssa samantien entistä kovemmin! Räkä alkoi vuotaa samantien ja viime yö meni itkiessä, pyöriessä ja valittaessa. Viiden aikaan annoin pienelle buranaa, kun se noisi istumaan sängyssä ja totesi: " äiti, voi eiiii, minun kieleen sattuu."... kurkku kai sillä oli kipeä, luultavasti, sillä burana auttoi ja loppuyö menikin Taaperon osalta hyvin, Paapero sen sijaan alkoi juuri silloin viiden aikoihin yskiä, ja sitä piti sitten rauhoitella loppuyö. Ehdittiin siinä sitten ennen kuutta jo tapella Miehenkin kanssa, kun se ei YLLÄRI, YLLÄRI, suostunut heräämään aamulla Paaperon kanssa, vaikka mä olin valvonut Taaperon kanssa melkein koko yön! Tuolla se vieläkin nukkuu, vaikka kumpikin lapsista on jo hereillä... Paapero tosin soittaa juuri tamburiinia, joten ei täällä juuri unirauhaa ole!:D

Tekisi mieli pamauttaa paistinpannulla päähän!

Tänään meillä alkoi Paaperon kanssa aamu pitkästä aikaa hyvin.:) Pikkuinen heräsi vasta kuudelta, ja silloinkin jokeltelemaan tyytyväisenä sängyssään. Ehkä flunssa alkaa VIHDOINKIN olla selätetty! Toivottavasti, sillä olen niin korviani myöten täynnä sairastelua, yli kuukauden kestäneen flunssa ja kuume-kierteen takia! Kaikki oli hyvin siihen asti kun Mies heräsi...

Mä olin saanut juuri nukutettua Paaperon aamupäikkäreille, Taapero nukkui vielä. Olin ennen nukuttamista antanut Paaperolle aamupuuron ja vaihtanut vaipan, kuten joka ikinen aamu. Tulin juuri parvekkeelta, kun Mies alkaa valittamaan mulle siitä kuinka sitä ärsyttää, kun "jemmaan vaippoja", tarkoittaen sitä, etten vie niitä samantien roskiin. Myönnän, vaippa oli vielä sohvan vieressa lattialla, jossa sen olin hetkeä aiemmin vaihtanut. Ikinä vaipat eivät kuitenkaan loju tuntikausia missään, vaan vien ne kyllä roskiin kunhan ehdin. Tällä kertaa olin jatkanut suoraan Paaperon pukemista, lämmittänyt maitopullon ja vienyt Paaperon parvekkeelle, koska se oli mielestäni tärkeämpää kuin vaipan vieminen. Seuraavaksi oli vuorossa valitus siitä, etten siivoa sotkua Paaperon ruokailun jälkeen tarpeeksi nopeasti. Kyllä, aamupuurolautanen oli vielä pöydässä, se kun ei mahtunut tiskikoneeseen, jonka täytin ja laitoin päälle ennen Miehen heräämistä. Sormiruokailun jälkeenkin on kuulemma aina kamala sotku. NO YLLÄRI!!! Lakaisen varmasti ainakin viidesti päivässä ruuanpalaset pöydän alta ja pyyhin keittiön pöydän lähes joka ruokailun jälkeen, kuten myös tänään aamiaisen jäjiltä. "Lähes" jokaisen sen takia, että joskus on päikkäreille tai yöunille niin kiire, että täytyy juoksuttaa Paapero sinne saman tien, ja siivota sitten kun lapset nukkuu(ja äidillä on VAPAA_AIKAA!!!). Mutta joo, useasti pöydän alla on leivänpaloja, banaania, omenapalasia, parsakaalin muruja yms., mutta mitä vittua sitten! Jos herran mielestä meillä ei siivota tarpeeksi usein tai tehokkaasti, niin voisipa hän itsekin siihen harjan varteen tarttua! Vieläkin on mielessäni päivä(siis ainoa laatuaan), jolloin Mies oli kotona koko päivän Paaperon kanssa(ja vain Paaperon, koska kahdessa lapsessa olisi jo liikaa työtä), eikä koko päivän aikana saanut tehtyä yhtä ainoatakaan kotityötä! Edes aamulla täyttämääni tiskikonetta ei ollut tyhjennetty kun tulin illalla kotiin. Joten mun mielestä sen on aika turha valittaa, etten tee tarpeeksi, kun se ei itsekään pystyisi parempaan(tai edes siihen "vähään").

Onneksi Mies lähti jo töihin, ja me jäätiin lasten kanssa kolmisin kotiin.:)

Jottei ihan pelkäksi vitutukseksi menisi, niin pakko näyttää kuva eiliseltä illalta.:) Paapero nukkuu turvassa oman unipupun alla.<3

Rojunkerääjiä ja tekemättömiä töitä

Tiedättekö miten paljon vituttaa, kun siivoat hullun lailla, eikä työn tulosta enää hetken päästä näy? No kaikki äidit ehkä tietävät!;D Leluja voit kerätä koreihin kymmenesti päivässä, ja silti ne ovat koko ajan pitkin lattioita. Vaikka oikeassa paikassahan ne ovat silloin, kun ovat leikissä, eikä hyllyssä tai koreissa... Tähän olen jo vuosien varrella tottunut, mutta se mihin en totu varmaan ikinä, ovat ainaiset rojunkerääjä-paikat, kuten vapaat pöytätilat! Ne tuntuvat vetävän puoleensa rojua kuin magneetit. Ne pursuavat kaikkea pikkusälää, jolle ei tunnu olevan mitään parempaakaan paikkaa. Totuus on kuitenkin se, että kunhan tartut toimeen ja siivoat, niin suurin osa siitä rojusta lähtee suoraan roskiin ja lopuille on kuin onkin ihan omat paikkansa!:D Mä tein eilen jälleen tämän urotyön, ja tyhjensin meidän keittiön apupöydän tms. joka on aina niin täynnä, ettei itse pöytää juuri näy, mutta tässä tulos:

Tämä oli ihan oikeasti eilen tyhjä!!!:D Siis mistä tämä kaikki roju ilmestyy? Jotkut tavaroista tuntuvat päätyvän yhä uudestaan ja uudestaan tähän pöydälle. Yksi esimerkki on lasten kuumemittari, joka omasta paikastaan, lääkekaapista, on niin vaivalloista hakea(pitäisi siis jopa avata yksi ovi, mennä kaapille ja kurottautua ylähyllylle!), että se jää käytön jälkeen aina lojumaan pöydälle, josta se on sitten helppo napata hetkessä käyttöön, kun tarvetta tulee. Mutta usein sitä tulee vaan laskeneeksi käsistään(ja taskuistaan, laukuistaan yms.) kaiken pöydälle, kun ei viitsi viedä kaikkea omille paikoilleen... ja sitä paitsi kohtahan niitä tarvitaan taas!

Toinen asia, joka tänään ottaa pannuun, on tekemättömät "ylimääräiset/turhat" työt. Siis työt joita ei todellakaan tarvitsisi itselleen haalia, mutta jotka olevinaan ovat niin helvetin tärkeitä kuitenkin! Tällä hetkellä vituttavin turha työ mulla on valokuvien laittaminen albumeihin. Mä kun olen jostain syystä päättänyt, että kummastakin lapsesta TÄYTYY olla omat vauva-albumit, jotka on koottu oikeista paperikuvista, joissa kuvat ovat aikajärjestyksessä, ja joissa on kuvatekstit kertomassa mitä hurjan hienoa missäkin kuvassa oli tapahtunut! Tästä johtuen kirjahyllyssä lojuu kasa kehitettyjä kuvia, joiden järjestelylle ei tunnu koskaan löytyvän aikaa...

Siellä ne kauniisti lepäävät, viimeisen vuoden valokuvat, kirjahyllyssä rojujen alla. Kun vain joskus olisi aikaa... ihan sellaista ylimääräistä, turhaa aikaa.

Negatiivinen

Tein raskaustestin. Se oli kaikeksi onneksi negatiivinen. Olo on siis huojentunut, mutta kummallista kyllä, myös hieman haikea ja pettynyt... En mä uutta vauvaa tässä tilanteessa kaipaa, mutta olisi se silti ollut jotenkin ihanaakin. En mä tiedä. Jotain kai mun päässä on pielessä, kun en osaa ajatella kolmatta lasta kauhulla, mutta mun mielestä meidän perhe ei vaan ole vielä valmis. Se kaipaa vielä jossain vaiheessa vähän lisäystä. En mä tiedä kuinka monta lasta mun mielestä olisi hyvä. Nyt tuntuu siltä, että kolme, mutta entä sitten kun se kolmaskin on saatu... tuleeko vielä senkin jälkeen vauvankaipuu? Mä uskon, että sen kyllä tuntee sitten kun perhe on valmis. En mä tiedä miten sen tuntee, tai miltä se tuntuu, mutta kai siitä joku kokonainen tunne tulee...? Toivottavasti ainakin!:D Nyt ei kuitenkaan ole vielä sen kolmanen aika.

Lasten hankkiminen on naisten hommaa!

...ainakaan rakkaan Mieheni mielestä hänellä ei ole ollut siinä hommassa osaa eikä arpaa. Lapsia siis hankitaan vain, jos esimerkiksi halutaan jotenkin kostaa miehelle tämän huono käytös.

Tämä tuli ilmi eilisessä "keskustelussamme", joka alkoi siitä kun valitin pahaa oloa, ja sitten muistin, että helvetti, mulla on muuten menkat jo viikon myöhässä! No siitäkös sitten pääsikin helvetti valloilleen... huutamista, raivoamista, tavaroiden heittelyä, seinien potkimista ja ennen kaikkea kiroamista. Mun kiroamista. Mä kun Miehen mielestä ilmeisesti vihaan häntä niin paljon, että olen TAAS hankkiutunut raskaaksi. Tällä mahdollisella, mutta hyvin epätodennäköisellä, raskaudella ei ole tietysti mitään tekemistä sen kanssa, että Miehen mielestä riittää ihan hyvin, että sen kortsun rullaa sitten jossain vaiheessa paikoilleen! Tästä ollaan käyty kiivassanaisia keskusteluita jo aiemminkin, kun olen yrittänyt tolkuttaa hänelle, että siinä ihan todella ON riski tulla raskaaksi, mutta kyllähän Mies itse tietää koska sitä spermaa tulee!!! Helvetin apina!

Miehen mielestä me ei voida edes harkita uuden lapsen hankkimista, koska me ei kuulemma selvitä edes näiden kahden kanssa! Kun ihmettelin tätä ääneen, todeten, että meillä on kotona kaksi onnellista pientä lasta, joilta ei puutu mitään, ja jotka saavat päivittäin kuulla olevan tärkeitä ja rakastettuja, sain perusteluiksi sen, että Taaperohan on taas Mummolassa yökylässä! Joo-o, niin on, mutta ei suinkaan sen takia, etten olisi jaksanut sitä itse hoitaa, vaan koska Taapero itse halusi lähteä sinne leikkimään, eikä mulla ollut oikeastaan mitään syytä sitä kieltää... Miehen mielestä ilmeisesti pärjäisin äitinä hyvin silloin, jos en antaisi kenenkään muun puuttua meidän elämään. Pitäisin lapset visusti neljän seinän sisällä ja hoitaisin itse kaiken. Apuahan ei saa missään nimessä pyytää, sehän osoittaa heikkoutta! Eilen ei kuitenkaan ollut kyse mun pyytämästä lastenhoitoavusta, vaan Taapero oli vaan niin suloinen, etten hennonut sitä kieltää...:) ...eikä muuten kieltänyt Mieskään, vaikka seisoi vieressä! Me kävimme illalla koko perhe Mummon kanssa kaupassa, ja kotimatkalla juuri ennen sitä kohtaa, jossa on aina aika hyvästellä omaan kotiinsa suuntaava Mummo, Taapero ilmoitti kuuluvalla äänellä "Äiti, iskä, nähdään aamulla! Minä menen Mummolle leikkimään!". Se tuli niin päättäväisesti, että näin sitten tehtiin.:D ...mutta mun väsymyksen tai minkälie huonon äitiyden syytähän se sitten taas illalla oli, ettei Taapero ollut kotona...

Mä itse todella toivon, etten ole raskaana, koska kaksi vaippa-ikäistä riittää meille vallan mainiosti, mutta vielä kahden "iloisen yllätyksenkin" jälkeen olen sitä mieltä, että jos mun sisällä kasvaa uusi elämä, niin mulla ei ole oikeutta viedä siltä mahdollisuutta syntyä ja elää. Mulle vauva on olemassa siitä hetkestä lähtien, kun mä saan siitä tietää. Ei siitä lähtien kun se muuttuu alkiosta sikiöksi, tai sikiöstä pieneksi ihmisen aluksi. Ei siitä lähtien kun sen tietoisuus herää tai mä saan sen käsivarsilleni. Se on olemassa juuri siitä hetkestä lähtien kun mä saan siitä tiedon. Jo silloin sillä on tulevaisuus ja elämä edessä. Mulla on jo yksi enkeli-vauva katselemassa meitä pilvien reunan yli, enkä mä halua omasta päätöksestäni sinne enää toista. En mä olisi silloinkaan, vuosia sitten, halunnut tulla raskaaksi, mutta kun se pikkuinen päättikin lentää pois, mulle jäi aivan jumaton tyhjyys. Mä ikävöin sitä pikkuista edelleen ja mietin mitähän sille kuuluu, vaikka tiedän ihan hyvin, ettei sinne yläilmoihin kuulu yhtään mitään! Typerää, mutta en mä sille mitään voi. Mä en voi edes ajatella miltä musta tuntuisi silloin, jos päättäisin itse päättää syntymättömän lapseni elämän ennenkuin se edes ehtisi kunnolla alkaa. Tuskin pystyisin elämään sen päätöksen kanssa.

Kai se täytyy käväistä tänään apteekissa hakemassa raskaustesti ja toivoa negatiivista...

(p.s. Se, että meidän perheen edes jonkinlaisen tasapainon vuoksi toivon negatiivista tulosta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi iloita uudesta elämän ihmeestä ihan yhtälailla kuin edellisilläkin kerroilla, jos tulos olisikin positiivinen...)

Tänään vituttaa kaikki!

Meinasin kirjoittaa pitkän selostuksen siitä mitä kaikkea tähän päivään on mahtunut, mutta totesin juuri, että vituttaa liikaa! Ehkä saan huomenna jäsenneltyä ajatukseni niin, että niistä saa jotain paperillekin... tai siis näytölle. Tänään ei vaan ole kivaa olla minä. piste.

Apua, vauva hukassa!

Olin yöllä saada kauhean sydänkohtauksen! Siis en onneksi oikeaa, mutta olin niin paniikissa hetken, että tuntui, että sydän pysähtyy...

Heräsin neljän jälkeen siihen, että Paapero itki. Tajusin, että se oli jo itkenyt jonkin aikaa ennenkuin olin havahtunut siihen. Nousin lähteäkseni Paaperon luokse katsomaan mikä on hätänä, mutta itku taukosi melkein heti ylös noustuani. Jatkoin kuitenkin kohti Paaperon huonetta ja pinnasänkyä. Katsoin pinnasänkyyn, mutten erottanut Paaperoa missään! Hieroin silmiäni ja naureskelin hieman huonolle näölleni, mutta ei näkynyt Paaperoa vieläkään. Ajattelin unenpöpperöisenä, että piilarini ovat varmasti lähteneen yön aikana omille teilleen, enkä siksi erota Paaperoa unipussissaan kuviollisten lakanoiden seasta, joten työnsin pääni pinnasänkyyn ja kopeloin käsilläni pitkin pinnasängyn pohjaa, mutta ei olut Paapero siellä!!! Tässä vaiheessa korvissa jo humisi ja paniikki meinasi iskeä! Mihin mä olen Paaperon laittanut? Herranjumala, unohdinko mä sen parvekkeelle? Een, ei se nukkunut illalla parvekkeella... Taapero nukkuin minun ja Miehen välissä, joten ei Paapero voinut sielläkään olla, vai voiko? Olinko mä ollut niin typerä, että otin Paaperonkin sinne? Ja mitäs jos mä olinkin unissani litistänyt sen, kun en muistanut, että se nukkuu vieressäni! Ei, kun sieltähän mä juuri tulin, ei se voinut siellä olla... Paapero on vasta oppinut liikkumaan, mitä jos se onkin pudonnut pinnasängystä! Mutta ei sitä näy missään, eikä enää kuulu mitään. Apua! Kelasin mielessäni illan tapahtumat. Oltiin koko perhe pihalla grillaamassa, Paaperolla oli vaunut mukana, koska se nukkui iltaunet siellä, mutta hereillä se oli kun lähdettiin, eli ei se voi enää vaunuissakaan olla... Sitten mulle valkeni!:) Mähän vein grillaamisen jälkeen Paaperon yökylään Mummolle!:D Oon jo tottunut siihen, että Taapero on yökylässä, mutta Paapero oli nyt ensimmäistä kertaa yksinään yökyläilemässä, eikä mun aivot näköjään oikein käsitä sitä vielä...

Edelleenkään en tiedä mikä mut yöllä herätti, koska voisin vaikka vannoa, että kuulin Paaperon itkun... Ehkä mä oon vaan hullu, kun kuulen ääniä!:D

Huojennus oli kuitenkin suuri, kun tajusin, että pikku Paaperoinen on Mummolla turvassa.<3

Kirottu äitiysdementia!

Mun pää on laho kuin mökin vanha venevaja! Kaikki(myös alustavat suunnitelmat) täytyy laittaa ylös kalenteriin, koska muuten en muista niitä enää muutaman tunnin päästä. Tää on vähän hajottavaa, mutta on siihen alkanut jo pikkuhiljaa tottua, kun sitä on jatkunut jo sen verran monta vuotta, eikä mitään katastrofaalista ole vielä päässyt tapahtumaan... nyt kuitenkin vituttaa ihan todenteolla! Mä olen hävittänyt Paaperon vauvakuvat ensimmäisiltä neljältä kuukaudelta!!! Tiedän(en muista, mutta tiedän!;)) kehittäneeni ne paperikuviksi, muistan ostaneeni niitä varten albumin, ja muistan monesti miettineeni, että heti kun on hetki luppoaikaa, niin laitan kuvat albumiin... No nyt niitä kuvia ei sitten löydy mistään! Oon kääntänyt koko kämpän ympäri, mutta niitä ei vaan ole! Löytyy kyllä kuvia viidestä kuukaudesta eteenpäin, mutta kaikki ensimmäiset ruttunaama-kuvat puuttuu...:( En kestä!

Kurkku kipeänä aamuun ankeaan...

Eilen oli aivan ihana aurinkoinen ja lämmin päivä!:) Lähdettiin Taaperon ja Paaperon kanssa leikkipuistoon kevätvaatteissa ja leikittiin kunnes nälkä pakotti takaisin kotiin. Ihan hyvä idea, ja toteutuskin onnistui muilta osin, mutta äidin kaula paljaana ei ollut ihan paras veto... Nyt ei ääni kulje ja yskittää koko ajan. Ei kiva! ...mutta kunhan vapuksi parantuisi, niin sitten ei hätää. Silloin on oltava kunnossa, koska kestitettävänä olisi reilu parikymmentä vierasta.:)

Mä en ole viime päivinä ehtinyt kirjoitella ollenkaan, kun olen hoitanut pientä(tai no, on se kyllä jo mua isompi!) surupotilasta.:( Meidän tuttavaperheen isä kuoli ja jätti jälkeensä monta surun murtamaa lasta, joten yksi niistä tuli meille lepäämään. Oli aivan sydäntä särkevää katsella kuinka muutenkin murrosiän tunnekuohujen keskellä elävä nuori tyttönen yritti parhaansa mukaan olla vahva ja urhea.:( Me yritettiin sitten keksiä kaikkea kivaa tekemistä, joka veisi ajatukset edes hetkiksi pois suuresta menetyksestä...

Vetää kyllä aika hiljaiseksi tuollainen tapahtuma, ja pistää väkisinkin miettimään kuinka hyvin itsellä onkaan asiat. Vaikka aina tekee mieli valittaa jostakin ja hermot menee rakkaisiinkin, niin pitäisi silti osata olla onnellinen tässä hetkessä ihan vaan siitä, että ne rakkaat on siinä lähellä.<3

On muuten ihan hyväkin asia joskus tuo hermojen meneminen! Mulla meni totaalisesti hermo siihen, että mun piti aina hoitaa kaikki, eikä käskeminen, pyytäminen tai edes valittaminen saanut Miestä tekemään osaansa. Siis sitä osaa, joka MUN mielestä olisi kuulunut sille. Ärsytti katsella jatkuvasti kasaa rästihommia, joita Mies ei vaan saanut tehdyksi, ja joita en itse halunnut tehdä, koska ne kuului mun mielestä hänelle. No, nyt ei enää kuulu! Mä hoidan nyt kaiken ilman, että edes odotan apua, ja kas kummaa, rästihommia ei kerry ja kaikki tulee tehtyä.:D Ehkä se on väärin, että mä hoidan ja järjestelen kaiken ja Mies saa vaan nauttia mun työn hedelmistä, (eli istua valmiiseen ruokapöytään, siivottuun kotiin ja ainoastaan leikkiä lasten kanssa silloin kun sille itselleen sopii) mutta jos se pitää meidät molemmat tyytyväisempinä, niin näin sitten tehdään. Hyvin on toiminut muutaman viikon, toivottavasti toimii jatkossakin!:)

p.s. vapun jälkeen mä otan itseäni niskasta kiinni ja raahaan makkarani joka aamu salille! (siihen asti aion vielä nauttia päivittäisen selviytymis-suklaa-annokseni!:D)

Hattaraa harmauden keskelle!:)

Ulkona on harmaata ja sataa vettä.

Me ollaan oltu Paaperon kanssa koko päivä kahdestaan kotona.

Kaiken järjen mukaan(meidät tuntien) meidän pitäisi kummankin olla jo ihan tylsistyneitä ja pahan tuulisia, mutta ei.:) Meillä on ollut tosi kiva päivä kahdestaan!:D Me ollaan puuhailtu koko päivä kaikenlaista sellaista millä ei varmasti ole edes mitään nimeä... vauvojen juttuja! Tärkeintä siinä kaikessa on ollut kuitenkin se, että me ollaan naurettu tosi paljon. Onneksi meidän ikkunoista ei näy naapuriin, ne pitäisi mua varmaan muuten ihan hulluna!;)

Paapero on kyllä maailman aurinkoisin olento!<3

Päiväunien aikaankin mä olin tavanomaisen rättiväsyneen äidin sijaan todella ahkera ja energinen. Sain siivottua kodin, pestyä pyykit, vaihdettua lakanat ja tehtyä ruuan.Menisipä aina näin!

Illalla Mies tulee vihdoin takaisin kotiin. Meillä onkin jo ollut kova ikävä. Pari päivää sitten Taapero otti hyllystä valokuva-albumin ja alkoi nyyhkyttämään Miehen kuvan nähtyään. Kysyessäni mikä on hätänä Taapero vastasi: "Siksi itkettää minua iskä ei ole kotona..." <3

Ihana ikävä! <3 (en ymmärrä miksen saa otsikkoa toimimaan, joten täytyy laittaa se näköjään tekstin alkuun...)

Mikä ihme siinä on, että meillä tuntuu Miehen kanssa menevän paljon paremmin aina silloin, kun se on poissa!?:D

Mä olen ollut nyt viisi päivää lasten kanssa keskenään, kun Mies on työmatkalla. Sillä ei toimi edes puhelin siellä kaukomailla, joten kuulumisia ei pääse ihan joka päivä vaihtamaan... Joka päivä ikävä kasvaa, ja samalla muistan entistä paremmin miksi me ylipäätään ollaan yhdessä. Kun se ei ole koko ajan tuossa vieressä ärsyttämässä, niin niitä kaikkein ärsyttävimpiäkin tapoja tulee ikävä! Mä esimerkiksi inhoan, kun se aina ohi mennessään läpsäyttää mua perseelle. Se on todella ärsyttävää. Mutta nyt kun se on poissa, niin se läpsäyttelykin tuntuu vaan positiiviselta huomionosoitukselta, jota se tietenkin onkin, vaikken siitä pidäkkään. Miehen mielestä se on hauska juttu, koska aikoinaan perhevalmennuksessa sanottiin, että vaimo pysyy tyytyväisenä, kun sitä muistaa aina välillä läpsiä takamukselle!:D Multa saa läpsimisellä lähinnä murahduksia, mutta nyt mä ikävöin sitäkin... Puhumattakaan niistä vaivihkaa arjen lomassa vaidetuista lempeistä katseista ja halauksista. Se on musta todella ihanaa, että Mies jaksaa aina yrittää halata mua, vaikka olisin ollut koko päivän maailman suurin vittupää! Ja joka kerta riidan jälkeen se haluaisi sopia jo siinä vaiheessa, kun mä vielä kihisen kiukusta. Ihailtavaa! Mä en todellakaan tee sopimista silloin helpoksi, mutta joka kerta se jaksaa yrittää. Ihanaa on myös se, miten Mies jaksaa (ja haluaa!) jutella vaikka yömyöhään asti, jos mielenpäällä on jokin painamassa. Se että uskaltaa puhua kaikkein vaikeimmistakin asioista rauhassa ajan kanssa, on varmasti se kaikkein tärkein asia, joka meitä on pitänyt yhdessä. Mä arvostan myös todella suuresti sitä, että Mies pitää huolen siitä, että meillä syödään hyvin. Oikeaa, ihan alusta asti itse tehtyä kotiruokaa, eikä mitään eineksiä, joihin varmasti itse usein sortuisin, jos joutuisin joka päivä kokkaamaan! Mä olen myös todella onnellinen siitä, että Mies haluaa viettää lähes kaiken vapaa-aikansa mun ja lasten kanssa, ja muistaa monta kertaa päivässä kertoa lapsille rakastavansa niitä!<3 Se on usein maailman ärsyttävin kusipää, mutta myös ihanin mies, jonka olen koskaan tuntenut. Ja mun. Siitä mä olen onnellinen!:)

Paskiainen tyttärenä!

Ei siis todellakaan mulla, vaan mun äidillä...

Voi jumalauta, että taas kiristää! Mä en ymmärrä miten äitini, kutsuttakoon häntä tästä lähtien selvyyden vuoksi Mummoksi, onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan mut tuntemaan itseni täysin turhaksi olennoksi. Mitään en tee tarpeeksi hyvin tai ainakaan oikealla tavalla, missään en ole onnistunut ja mitään ei kannata edes yrittää, kun ei musta ole siihen kuitenkaan!

Eilen Mummo tuli meille kylään, tai oikeastaan hoitamaan Paaperoa hetkeksi niin, että saimme Taaperon kanssa hieman kahden keskistä laatu-aikaa.:) Ihana ajatus.

Mummo tulee sisään, kävelee keittiöön ja ihmettelee suureen ääneen, että: "Miten teillä voi taas olla näin likainen keittiö?". Olin juuri laittanut tiskit koneeseen, siivonnut roskat roskikseen ja aamiaisen rippeet pois pöydästä, mutta en ollut vielä pyyhkinyt pöytää enkä tiskipöytää, joten kyllä, tahraisiahan ne olivat. Mä en pidä siivoamisesta, joten olen palkannut meille siivoojan, joka oli taas seuraavana aamuna tulossa, joten sanoin Mummolle, ettei ala nyt sillä aikaa siivoamaan, vaikka ärsyttäisikin "kauhea kaaos", joka meillä kuulemma oli. Mä olin myös juuri edellisenä iltana siivonnut kaikki tavarat paikoilleen, joten mun mielestä meidän kodin siisteydessä ei ollut mitään valittamista, mutta meillä kun on aika erilainen siisteyskäsitys. Mun mielestä koti saa näyttää asutulta, ja lapsiperheen koti lapsiperheen kodilta. Vaikka kuinka niitä tavaroita siivoaisi paikoilleen, niin hetken päästä ne on taas levällään, ja niin saa musta ollakin! Lapsiperheen arjessa on monia niin paljon tärkeämpiäkin(ja mielekkäämpiä) asioita kuin kodin kiillottaminen. Kotiin tultaessa hellat ja tiskipöydät kuitenkin kiilsivät puhtautta, joka oli tietenkin ihan kiva juttu...

...kunnes sain sitten tänään TAAS kuulla siitä, kuinka en osaa hoitaa kotia tarpeeksi hyvin. Mummo oli jälleen kerran kokenut velvollisuudekseen siivota meillä, "...KUN TEILLEHÄN OLI VIERAITAKIN TULOSSA...". Oli joo, lapsiperhe-vieraita, jotka eivät varmastikkaan tuomitse mua äitinä ja ihmisenä vaikka meidän tiskipöydällä olisikin vielä tiskien jäljiltä ruokatahroja tai Paaperon paikalla pöydässä kuivuneita puuro-tahroja, joita "sai Fairyn kanssa pitkän aikaa hangata pois!". No enpä pyytänyt hankaamaan! Paskiainen kun olen, niin en tarpeeksi nyt arvostanut tätäkään avun antoa!

Nyt ei sitten olla puheväleissä. Mä pyysin, että voitaisiin tehdä niin, että mä pyydän, jos tarvitsen apua, mutta väkisin ei tarvitse tulla auttamaan, koska mulle tulee vaan ihan paska fiilis siitä tuomitsemisesta, joka sen avun mukana tulee. Ei käynyt. Olen kuulemma kiittämätön. Ehkä olenkin... mutta musta se apu ei ole minkään arvoista jos se saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Jos auttamisen myötä auttaja saa näyttää oman paremmuutensa ja tuoda julki paheksuntansa autettavaa kohtaan, niin eikö olisi vaan parempi jättää auttamatta? Mä haluan lasteni asuvan mieluummin kodissa, jossa jokainen tavara ei ole aina paikallaan, kuin kodissa, jossa äiti stressaantuneena kiillottaa jatkuvasti paikkoja. ...ja sitä paitsi, eikö ne tavarat ole juuri siellä missä pitääkin silloin, kun ne on käytössä, mukana leikeissä, eikä yksinään lelukorissa?

Parasta pääsiäisessä

Koska vitutus vie aina ylivallan ja pakottaa kirjoittamaan, ei niitä kauniita ajatuksia ole paljoa tänne tallentunut... Niitäkin onneksi on, jopa enemmän kuin ärsyytyneitä!;)

Mä olen esimerkiksi todella onnellinen siitä, että pääsiäinen on ohi, ja voi taas palata normaaliin arkeen! Enpä olisi vielä muutamia vuosia sitten uskonut koskaan kaipaavani arkea, mutta niin se vaan elämä muuttuu lasten myötä...;)

Oli mukavaa olla reissussa ja nähdä ihmisiä, joita harvoin näkee(kuten esimerkiksi taas hurjasti kasvanutta kummityttöä), mutta silti se päällimmäinen tunne oli jatkuvasti stressi ja kaaos. Ei ollut totuttua päivärytmiä, ei tarvittavia lastenhoitovälineitä -siis niitä elämää hieman helpottavia esineitä, kuten vaikka syöttötuoli, ei omia sänkyjä, tuttuja ruokia tai rakkaita leluja. Kaikki meni siitä  huolimatta ihan hyvin, mutta väsymys oli reissusta palattaessa valtava! Jopa Taapero, joka nukkuu normalisti vajaan tunnin päikkärit, jos sattuu niitä edes enää nukkumaan, veteli yli kolme tuntia unia seuraavana päivänä!

Ehdottomasti parasta koko pääsiäisessä oli kuitenkin rakkaan sydänystävän näkeminen pitkästä aikaa!<3 Me pääsimme käymään lounaalla ihan kahdestaan, ja täytyy sanoa, että se pari tuntinen oli rentouttavampaa kuin mikään pitkään aikaan. Vaikka mulla on paljon ystäviä, joista aina jotakuta näen lähes päivittäin, niin on silti ihan eri asia päästä puhumaan ystävän kanssa, jonka on tuntenut vuosia., joka on nähnyt sut huonoimmillasi ja parhaimmillasi, joka on itkenyt sun kanssa maailman paskamaisuutta ja iloinnut sun kanssa elämän ihmeellisyyksien edessä, sydänystävän, joka tuntee sut läpikotaisin ja jonka kanssa on saanut kasvaa riehakkaan(ja monesti myös todella typerän) nuoren elämästä, aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Lounaan jälkeen olo oli jotenkin todella puhdistunut, kun oli saanut puhua kaikesta niin vapautuneesti ja sydänjuuria myöten. Mä olen ihan varma, että jollei elämä olisi heittänyt meitä monien satojen kilometrien päähän toisistamme, niin mä olisin paljon eheämpi ihminen, kuin nyt. Mutta vaikka me asummekin toisistamme kaukana ja näemme harvoin, niin mä olen silti todella kiitollinen elämälle, että me aikoinaan tutustuimme!<3

elämäntapa remonttia ja super-äitiyttä... huomenna sitten!

Pyhästi lupasin taas eilen illalla, että huomenna se sitten alkaa... aamusta alkaen syön vain terveellisesti, käyn salilla, ulkoilen lasten kanssa niin paljon kuin mahdollista, luen satuja kyllästymiseen asti(siis lasten kyllästymiseen!), kuulen lasten pienimmätkin pyynnöt ja jaksan hymyillen ottaa vastaan kaiken mitä elämä tuo tullessaan.:)

Sitten tuli aamu!

Ei mennyt taas ihan suunnitelmien mukaan. Lapset eivät nyt selvästikkään olleet sisäistäneet näitä äidin itselleen lupaamia asioita, eivätkä näin ollen pysyneet mukana suunnitelmissa!:D

Paaperolla oli huono aamu, eikä aamupäikkärit onnistuneet ollenkaan, kun piti koko ajan huutaa ja karjua niin kovaa. Siis Paaperon itsensä piti, ei äidin, eikä Taaperon, onneksi. Väsynyt Paapero-rukka huusi vaunuissa kuin syötävä, silmät kiinni, aivan puhki, mutta huusi niin, ettei uni tullut. Aina kun nostin pikkuisen syliin rauhoittumaan, uni tuli samantien, mutta heti kun laskin hänet takaisin vaunuihin, alkoi huuto alusta.:(

Taapero oli maailman suloisin isosisko, kun hän tuli kesken huudon ja kamppailun parvekkeelle tuomaan Paaperolle maitopulloa lohdutukseksi... nuken maitopulloa, mutta kuitenkin. Ajatushan se on tärkein! Ei auttanut maitopullo, joten hetken päästä Taapero tuli oman tuttinsa kanssa(josta ei ilman tappelua yleensä luovuta) ja tarjosi sitä Paaperolle. Äidillä meinasi tulla tippa linssiin, kun katselin Taaperon lohdutus-yritystä. Ei auttanut tuttikaan. Tunnin jaksoin yrittää ennenkuin luovutin. Tänään ei siis nukuta aamupäikkäreitä!

Sehän tarkoittaa siis myös sitä, että äiti ei ehdi syödä aamupalaa, ei harjata hampaita, ei pukea päälle, eikä näin ollen todellakaan ehdi lähteä salille ennen kuin lapsiparkki menee kiinni... Tänään tehdään taas kaikki pitkän kaavan mukaan, eli ensin Paapero, sitten Taapero, sitten äi...eikun nyt Paapero taas tarvitsee jotain, ja Taapero heti siihen perään, sitten vähän pitää kinastella ennenkuin onnistuu, ja sitten sama alusta.

Laihdutus-pirtelön sentään join aamupalaksi. Se olkoon tämän päivän saavutukseni! Nyt voisi laittaa vaikka Zumban pyörimään ja mennä sohvalle katsomaan, kun muut jumppaa. Jos sitä vaikka siinä samalla vähän laihtuisikin!;) Huomenna alkaa sitten taas mun oma elämänmuutos... tai ylihuomenna... tai... katotaan nyt!

Olo on kuin krapulassa...

Väsyttää, janottaa, kädet tärisee, kauhee nälkä, tekee mieli herkkuja ja on vähän paha olokin...

Ei, mä en ole ollut juhlimassa, vaan matkustin juuri n.10 tuntia junassa kahden pienen lapsen kanssa. Sekä Taapero että Paapero nukkuivat kuitenkin ihan suhteellisen hyvin, itkeskelivät yhteensä ehkä noin parikymmentä kertaa yön aikana, mutta kumpikaan ei herännyt kunnolla. Sen sijaan seinän takana, viereisessä hytissä, parkui vauva pitkin yötä! Ja mulla kun on vielä(juuri imettämisen lopettaneena) äidin vaistot tms. niin pinnassa, että heräsin tottakai joka ikiseen vieraankin vauvan vikinään... Sen lisäksi toisella puolellamme matkusti erittäin humalainen vanha pariskunta, joka sopersi, tappeli ja karjui läpi yön. Kahden aikaan yöllä olin jo ovella menossa karjumaan niille, että turpa kiinni, mutta mies totesi rauhallisesti, ettei se kuitenkaan mitään auta, joten palasin takaisin sänkyyn sadattelemaan itsekseni.

Mulla muuten heiluu päässä samalla tavalla kuin joskus laivamatkan jälkeen!

Olisi se yö kuitenkin voinut mennä paljon huonomminkin! Omat lapset(ja Mies) kuitenkin nukkuivat, ja sain mä kerran nukutuksi vähän reilu kaksi tuntia putkeen.

Tänäänhän on pyhäpäivä, niinkuin kaikki fiksut ihmiset tietysti tietää. Ja pyhänä on tietenkin kaupat kiinni, niinkuin kaikki myöskin tietää. No minäpä en tajunnut! Joten kun aamuvarhaisella raahauduttiin nälkäisinä ja väsyneinä junasta ulos ja huomattiin kaupan olevan kiinni, niin meinasi itku päästä. Kolmen kaupan ovella käytiin kiroilemassa ennen kuin tajuttiin sen olevan turhaa. Ruokaa ei saa mistään ja Paaperolta on tietenkin maidotkin loppu!

Onneksi kohta on kuitenkin päiväuni aika. Sen jälkeen kaikki näyttää varmasti paremmalle!:)

isän uni on arvokkaampaa

Meillä oli eilen vieraita. Miehen vieraita. Miehet saunoivat, söivät ja joivat aamun pikkutunneille asti. Minä hoidin lapset. Tietenkin.

Yritin mölinästä huolimatta pitää Taaperon ja Paaperon unessa. Kolmen jälkeen yöllä onnistuin vihdoin nukahtamaan, kun suurin osa miehistä katosi koteihinsa.

Noin 5.30 alkoi minun työvuoroni, kun Paapero heräsi. Tuntia myöhemmin Taaperokin liittyi seuraan.  Annoin lapsille aamiaista, ja aloin siivoamaan miesten sotkuja.

Muutaman tunnin kuluttua kävin tiedustelemassa Mieheltä, josko voisin päästä hetkeksi lepäämään kunhan olen laittanut Paaperon aamupäikkäreille. Ei onnistunut! Miestä väsyttää... Minuahan ei tietenkään voi väsyttää, olenhan äiti! Minun nyt vaan kuuluu hoitaa koti, lapset ja mies tyytyväiseksi.

Kello on kymmenen. Mies nukkuu. Minä en. Mies on nukkunut jo paljon pidempään kuin minä, mutta tottakai hänellä on oikeus nukkua edelleen, koska häntä väsyttää. Mikäli minua joskus väsyttää, se tarkoittaa Miehen mielestä, että olen huono äiti. Epäonnistunut äitiydessä. Kunnon äidit hoitavat kaiken hymyillen!

Tekisi mieli heittää ämpärillinen kylmää vettä sänkyyn, mutta toisaalta, minähän senkin sotkun joutuisin siivoamaan, joten antaa olla...

Onneksi telkkarista sentään tulee Muumit!:D

Unohda pääsi kotiin-päivä

Tästä päivästä on selvästi muotoutumassa taas yksi niistä päivistä, jolloin viimeistään bussin penkille se oma pää sitten unohtuu!

...kun mikään ei onnistu ilman muutamaa turhaa yritystä ja epäonnistumista. Ja ah, kuinka rakastankin sitä tunnetta, kun vessassa käydessäänkin tajuaa vasta hieman liian myöhään, että paperi onkin revennyt ja karannut sormiesi päältä kuin pieru saharaan! Juuri näin niiden asioiden kuuluukin hoitua!

Aamupäivän vaahtokarkit tarjoilee kuitenkin Paapero, joka aamun alakuloisista ja sekavista tunnelmista huolimatta herää aamupäikkäreiltä yhtä aurinkoisena kuin aina!:D Kadehdin niin tuota kykyä unohtaa ja aloittaa alusta. Ja ehkä vähän myös mahtavaa kykyä löytää iloa ja riemua matolta löytyneestä roskasta!:D

Aviomiehen omistamisen ihanuus

Aamu alkaa aina hyvin, mikäli vähintään yksi kahvipannu särkyy seinään, maidot kaatuvat lattialle, aamiaisen rippeet saa kerätä seiniltä ja Paapero huutaa, koska se säikähti raivoavaa isäänsä.

Mä olen joutunut viime aikoina aika usein miettimään, että mitä helvettiä mä tuolla Miehellä, tai ylisuurella kakaralla, edes teen. Sillä kun tuntuu vaan vuodesta toiseen olevan suuria vaikeuksia sopeutua perhe-elämään, tai ylipäätään siihen, että hänenkin pitäisi antaa toisille jotakin, ihan vaan epäitsekkäästi ja omastaan luopuen.

Tänä aamuna taas nähtiin, kuinka paljon tukea hän voi väsyneelle vaimolleen antaa. Itsellä meni yö jumalattomista menkkakivuista kärsiessä. Jaloista lähti kivun takia monesti tunto ja tuskanhiki oli naamalla. Kun paapero sitten puolenyön aikaan alkoi itkemään sängyssään, yritin hellävaroen herättää Miestä ja tiedustella voisiko hän käydä lämmittämässä maidon, kun itseä sattuu niin saatanasti... "en voi, kun mä yritän nukkua!", kuului vastaus. Kiitos aivan helvetisti! Aamulla olin sitten tietenkin ihan puolikuollut, ja kun kehtasin ääneen sanoa, että väsyttää, niin vastaukseksi sain tiuskaisun "Älä valita! Mä en jaksa kuunnella!". Mä aloin näkemään punaista samantien ja sain aikaiseksi kauhean riidan, jonka aikana sitten ihana Mieheni heitteli tavarat pitkin seiniä ja kertoili mulle kuinka ihana olenkaan, huutamalla mm: "Sun kanssa ei olis ikinä pitänyt hankkia lapsia! Sustahan näkee kilometrien päähän ettei sun kanssa kannata lapsia hankkia!". Parastahan tässä on tietenkin se, että kuuntelen näitä syytöksiä itkevä Paapero sylissä, joten en voi vastata niihin mitenkään, jotten säikyttäisi Paaperoa yhtään enempää. Ja kun saan Paaperon taas rauhalliseksi, Mies karkaa töihin. Thank god, Taapero oli mummolassa.

Se on kyllä jännä, miten miehillä on aina oikeus olla väsyneitä, pahantuulisia tai muuten vaan ihan paskapäitä. Niillä on myös aina(ainakin omasta mielestään) oikeus lähteä viettämään omaa aikaa, tai kävellä vaan vittumaisesta tilanteesta pois ja jättää vaimo siivoamaan sotkut. Vaimon sen sijaan pitäisi aina jaksaa hoitaa, hymyillä ja antaa omastaan jotta toisilla olisi hyvä! Eikö mulla jumalauta olisi myös joskus oikeus olla väsynyt!?!

Että tällainen ruusunpunainen aamu sitten tänään.