Kaikkea ei vaan voi muistaa!!!

Meillä vietettiin tänään suurta juhlapäivää. Paapero pääsi ensimmäistä kertaa hammaspesulle! Kyllä, ensimmäistä kertaa. Tiedän hyvin, että tämäkin taival olisi pitänyt aloittaa jo ennenkuin ensimmäiset hampaat puhkesivat, mutta kun en vaan ole kaikesta yrityksestä huolimatta muistanut ostaa Paaperolle hammasharjaa. Lähikaupasta niitä ei saa, ja aina kun pääse isompaan kauppaan on ostettavien tavaroiden lista(joka muuten paperille kirjoitettuna toimisi huomattavasti paremmin kuin ulkomuistista!) jo muutenkin niin pitkä, että jotain varmasti aina unohtuu. Valitettavasti se unohtunut asia on kuukaudesta toiseen ollut vauvan hammasharja... No nyt sellainen vihdoin on, ja voi sitä riemun määrää, kun Paapero sai harjan omaan suuhunsa!:D Se on aina naureskellen katsellut kun muut pesevät hampaitaan, eikä ollut uskoa silmiään, kun todella annoin harjan sen omaan suuhun!

Toinen aina unohtuva asia on d-tipat. Siis en ymmärrä miten se mukamas voi olla niin vaikeaa joka aamu ne antaa, mutta kun on, niin on! Ne unohtuvat aina. Olen nostanut d-tippapullon keskelle keittiön pöytää, että muistaisin antaa ne aamupuuron yhteydessä, mutta se pullo tuntuu jotenkin maastoutuvan siihen pöydän pintaan niin, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Muistettavia ja hoidettavia asioita on koko ajan niin paljon, ettei niistä varmaan puoletkaan pysy mielessä. Ja vaikka mielessä kävisikin, niin tehdyksi asti ei niitä ainakaan saa!

Ensimmäisenä hoidetaan tietysti alta pois ne kaikkein tärkeimmiltä tuntuvat, ne joiden tekemättä jättämisestä seuraa samantien jotain kamalaa, ja ne joita vaaditaan kaikkein kova-äänisimmin. Eipä osaa Paapero vielä hammaspesujaan tai tippojaan vaatia, eikä kamalat seurauksetkaan näy samantien... Jos unohdan Paaperolta pipon kotiin kun lähdetään ulos, on seurauksena korvatulehdus. Jos unohdan vaihtaa vaipan, tulee vaippaihottumaa. Jos en muista allergioita, tulee oksu ja ihottuma. Jos unohdan hammaspesun tai d-tipat, ei käy mitään. Ainakaan heti.

Anna anteeksi Paapero. Äiti kyllä yrittää parhaansa.

Helvetillistä hedaria ja huutavia kakaroita!

Aaah, tätä elämän ihanuutta! Mulla on on niin totaalisen hyvä olo! ...no, aina voi yrittää huijata itteään. En onnistunut. Päähän sattuu ihan jumalattomasti ties kuinka monennetta päivää, verisuonet tuntuu räjähtelevän kun vähänkin liikkuu, huimaa, oksettaa, aurinko(ja myös eilinen pilvine kirkkaus) tuntuu polttavan silmät päästä, välillä ei meinaa pysyä pystyssä ollenkaan kun tasapaino on lomalla, äänet raastaa korvia, silmät toimii vähän puoliteholla niin, että esim. lasin laittaminen pöydälle vaatii tarkkuutta ja keskittymistä, sillä en oo ihan varma missä kohtaa se pöytä on. Tähän kun lisää vielä vauvan(joka ei muuten kohta oo enää vauva!Kamalaa, tai no, ihanaa!) ja uhmaikäisen, niin soppa on valmis. Kireä äiti ja huutavat kakarat, mitä ihanuutta!

Selviydyin silti eilisestäkin melkein kunnialla... melkein, koska olin aika kusipää koko ajan. Sain silti käytyä lenkillä, ostoksilla, pihalla muksujen kanssa, ruokakaupassa ja laitoin vielä muksut illalla kylpyynkin(josta aiheutuu kauhea meteli riemunkiljahduksineen), mutta yksi päivä on taas ohi! Huh... menis jo tää saderintama muualle, nii pääsis tästä migreenistä eroon hetkeksi.:(

P.s. huomasin juuri, että olen viikon aikana saanut jätettyä metsään jo kaksi kiloa aamupainosta!!! Wuhuu!:D

Koira tuli taloon!

Mä en ole todella edes harkinnut koiran ottoa! Olen ollut niiiiiin iloinen siitä, ettei meillä tarvitse imuroida päivittäin tai huolehtia jonkun muunkin kuin kahden naperon ruokinnasta. Me luovuttiin meidän kissoista kun Taapero oli vauva, enkä ole päivääkään katunut sitä päätöstä! Kahdessa lapsessa on ollut ihan tarpeeksi hoitamista...

Siitä huolimatta, meille muutti asumaan koira!!!

Mä olen ihan rakastunut tuohon karvaturrikkaan.<3 En antaisi sitä enää pois, vaikka haulikolla uhattais! Se on ollut meillä nyt neljä päivää, ja se on jo ihan perheenjäsen, Taaperon isosisko.:D Lapset ovat myös ihan myytyjä, niin omat, kuin naapuruston muutkin lapset. Tuo turrikka on maailman kiltein karhu, ja antaa koko pihan helliä itseään!:) Naapurin täti osti sille eilen uuden pannan, kun "tarviihan meidän pihan prinsessa blingbling-pannan!". Nyt sitten kimaltelee Koiralla punaiset timantit kaulassa.

Oon todella iloinen siitä, että sain nyt lenkkiseuraa, kun olin jo ennen Koiran tuloa päättänyt alkaa taas lenkkeillä. Nyt se on sitten pakko lähteä lenkille, vaikka taivaalta sataisi lehmiä, eikä yhtään huvittais! Ihanaa! Oon ihan hurahtanut tohon lenkkeilyyn, enkä malttais välillä tulla metsästä takaisin ollenkaan.:D Onneksi sinne nyt pääsee hyvällä syyllä monta kertaa päivässä. Ja onneksi matkaa on vaan yhden tien ylityksen verran ja ollaan jo lenkkipolun varrella!:)

Paapero on ollut pari päivää ihan kiukkuinen(=mustasukkainen), kun olen joutunut antamaan sille normaalisti kuuluvan ajan Koiralle.:( Se konttaa koko ajan syliin, ja saa raivarin jos en heti otakkaan sitä halimaan... eikä kenenkään muun syli tietenkään kelpaa! Piha on täynnä leikkiviä lapsia, leluja ja vara-sylejä, mutta Paaperoa vaan kiukuttaa, kun äiti on Koiran kimpussa.

Koira tuli hieman huonoista oloista, joten sen turkkia on nyt hoidettu pihassa pari päivää. On pesty, harjattu ja leikattu tuntikausia, mutta nyt alkaa jo tulosta näkymään. Enää ei jää rasvakerros käsiin, kun hetken rapsuttaa, ja suurin osa takuista on jo historiaa. Seuraavana pitäisi sitten käydä kippuralle kasvaneiden kynsien kimppuun...:( voi Koira rukkaa...

Turrikka on muuttunut parissa päivässä todella paljon. Kun se tuli, se oli ihan apaattinen, eikä korvaansa lotkauttanut puheelle. Se ei innostunut mistään, ei oravista, variksista, muista koirista, lapsista tai vieraista aikuisista. Ei nameista, leluista, kehuista tai yhtään mistään. Se vaan oli. Häntä ja korvat painuksissa, ilottomana ja passiivisena. Nyt se heiluttaa ilosesti häntää kun näkee jonkun meidän perheen jäsenen tai tutun koiran(ollaan tutustuttu jo lenkkipoluilla ja koirapuistossa moneen karvakaveriin), ja innostuu leikkimään itsensä läkähdyksiin, kun sopiva kaveri osuu kohdalle!:) Se myös reagoi heti, kun sitä kutsuu, vaikka se vasta muutama päivä sitten kuuli ensimmäistä kertaa uuden nimensä! Luokse se ei vieläkään tule käskettäessä, jos sillä vaan on muuta, kiinnostavampaa tekemistä, mutta antaa kyllä aina ottaa kiinni, jos itse kävelee sen luokse. Aivan ihana kaveri, jossa on vielä paljon työnsarkaa, mutta josta varmasti saadaan vielä maailman paras perhekoira!<3

Koirista takaisin lapsiin-->

Paapero on jättämässä aamupäikkäreitä pois. Tänäänkin se jaksoi hienosti olla hereillä puolille päivin. Kun tultiin Koiran kanssa lenkiltä, niin nostin ensin Paaperon kärryistä olkkarin lattialle odottamaan, että saan tavarat purettua, jonka jälkeen oli tarkoitus vaihtaa vaippa, lämmittää maitopullo, ja laittaa pikkuinen untenmaille, mutta kun olin valmis ja palasin olkkariin, niin minua odotti lattialla sikeästi nukkuva käärö!<3

Mustikkapuuroa aamupalaksi, not so good idea!:D

Täydellinen ja ei niin täydellinen päivä

Eilen oli aika lailla täydellinen päivä!<3

Taapero lähti Miehen kanssa heti aamusta uimaan, me lähdettiin Paaperon kanssa lenkille. Mä päätin vihdoin viedä nämä raskauskilot tuonne metsään!:D Me lähdettiin heti aamusta, ilman aamupalaa. Se ei kyllä ollut alunperin tarkoitus, mutta kun Paaperon aamupäikkäri-aika yllätti ennenkuin ehdin tehdä itselleni mitään, niin iskin vaan kamat kärryihin ja lenkkivaatteet niskaan ja lähdin intoa puhkuen ja maha tyhjänä kohti lenkkipolkuja... Heti kun päästiin tien yli ja metsään, niin mut valtasi tosi vahva onnellisuuden tunne. Tuli ihan sellanen olo, että mitä helvettiä, miksi mä en oo täällä aina?! Linnut visersi puissa, metsä oli vihreä ja täynnä kukkia, tuoksu oli paikoitellen ihan huumaava.<3 Hiekkatie tuntui hyvältä jalkojen alla ja ympärillä oli niin kaunista ja täydellistä, etten voinut kuin haukkoa henkeä ihastuksesta. Huonolla kunnollahan ei ollut tähän osuutta!;)

Harmitti vähän, etten tajunnut ottaa kameraa mukaan, mutta toisaalta, sitten ei olisi tullut kävelystä mitään, kun olisin vaan napsinut kuvia!:D Kännykällä napsituissa kuvissa ei vaan pääse metsä ollenkaan oikeuksiinsa...

Paapero nukahti heti. Mä kävelin reipasta vauhtia n.40min, sitten pysähdyin "nauttimaan" aivan hirveän makuisen proteiinipirtelön, ja jatkoin taas matkaa. Kun eteen osui ihana aurinkoinen kivi vieressään vilpoisan varjon tarjoava vanha mänty, me pysähdyttiin lepäämään. Työnsin nukkuvan Paaperon kärryineen männyn varjoon ja istahdin itse kivelle lukemaan. (Suosittelen muuten Eve Hietamiehen Yösyöttöä kaikille vanhemmille, joilla välillä palaa hihat tän arjen kanssa. On niin osuvaa tekstiä vanhemmuudesta, parisuhteista, arjesta vauvan kanssa ja rooleista perheessä, etten oo ennen lukenu!:D) Kirja oli taas niin koukuttava, että havahduin puolen tunnin päästä siihen, että jalka rupesi puutumaan, ja tajusin, että voisi vaikka jatkaa matkaa.:D Me kuljettiin vielä pitkin metsiä joku puoli tuntia, kuljettiin metsäpolkua rusakon perässä ja nautittiin parinkymmenen asteen lämmöstä. Ei voisi kyllä päivä täydellisemmin alkaa! Rusakosta tuli mieleen, että nähtiin muuten pari päivää sitten kettu meidän pihalla. Siinä se jolkotteli rauhassa leikkipaikan poikki, eikä välittänyt meidän jorinoista tuon taivaallista. Mä niin rakastan tätä paikkaa!<3

(täytyy käydä välillä pesemässä pieni kakkapylly)

Loppupäivä me oltiinkin sitten omassa pihassa. Koko päivä iltaan asti!:) Aurinko paistoi ja pihan lapset leikkivät keskenään. Ihana kesä!<3

Tää päivä sen sijaan ei alkanut ollenkaan niin hyvin!:(
Taapero kävi tosiaan eilen uimassa, ja niinkuin aivan joka kerta uintireissun jälkeen, niin tälläkin kertaa iski flunssa samantien entistä kovemmin! Räkä alkoi vuotaa samantien ja viime yö meni itkiessä, pyöriessä ja valittaessa. Viiden aikaan annoin pienelle buranaa, kun se noisi istumaan sängyssä ja totesi: " äiti, voi eiiii, minun kieleen sattuu."... kurkku kai sillä oli kipeä, luultavasti, sillä burana auttoi ja loppuyö menikin Taaperon osalta hyvin, Paapero sen sijaan alkoi juuri silloin viiden aikoihin yskiä, ja sitä piti sitten rauhoitella loppuyö. Ehdittiin siinä sitten ennen kuutta jo tapella Miehenkin kanssa, kun se ei YLLÄRI, YLLÄRI, suostunut heräämään aamulla Paaperon kanssa, vaikka mä olin valvonut Taaperon kanssa melkein koko yön! Tuolla se vieläkin nukkuu, vaikka kumpikin lapsista on jo hereillä... Paapero tosin soittaa juuri tamburiinia, joten ei täällä juuri unirauhaa ole!:D

Tekisi mieli pamauttaa paistinpannulla päähän!

Tänään meillä alkoi Paaperon kanssa aamu pitkästä aikaa hyvin.:) Pikkuinen heräsi vasta kuudelta, ja silloinkin jokeltelemaan tyytyväisenä sängyssään. Ehkä flunssa alkaa VIHDOINKIN olla selätetty! Toivottavasti, sillä olen niin korviani myöten täynnä sairastelua, yli kuukauden kestäneen flunssa ja kuume-kierteen takia! Kaikki oli hyvin siihen asti kun Mies heräsi...

Mä olin saanut juuri nukutettua Paaperon aamupäikkäreille, Taapero nukkui vielä. Olin ennen nukuttamista antanut Paaperolle aamupuuron ja vaihtanut vaipan, kuten joka ikinen aamu. Tulin juuri parvekkeelta, kun Mies alkaa valittamaan mulle siitä kuinka sitä ärsyttää, kun "jemmaan vaippoja", tarkoittaen sitä, etten vie niitä samantien roskiin. Myönnän, vaippa oli vielä sohvan vieressa lattialla, jossa sen olin hetkeä aiemmin vaihtanut. Ikinä vaipat eivät kuitenkaan loju tuntikausia missään, vaan vien ne kyllä roskiin kunhan ehdin. Tällä kertaa olin jatkanut suoraan Paaperon pukemista, lämmittänyt maitopullon ja vienyt Paaperon parvekkeelle, koska se oli mielestäni tärkeämpää kuin vaipan vieminen. Seuraavaksi oli vuorossa valitus siitä, etten siivoa sotkua Paaperon ruokailun jälkeen tarpeeksi nopeasti. Kyllä, aamupuurolautanen oli vielä pöydässä, se kun ei mahtunut tiskikoneeseen, jonka täytin ja laitoin päälle ennen Miehen heräämistä. Sormiruokailun jälkeenkin on kuulemma aina kamala sotku. NO YLLÄRI!!! Lakaisen varmasti ainakin viidesti päivässä ruuanpalaset pöydän alta ja pyyhin keittiön pöydän lähes joka ruokailun jälkeen, kuten myös tänään aamiaisen jäjiltä. "Lähes" jokaisen sen takia, että joskus on päikkäreille tai yöunille niin kiire, että täytyy juoksuttaa Paapero sinne saman tien, ja siivota sitten kun lapset nukkuu(ja äidillä on VAPAA_AIKAA!!!). Mutta joo, useasti pöydän alla on leivänpaloja, banaania, omenapalasia, parsakaalin muruja yms., mutta mitä vittua sitten! Jos herran mielestä meillä ei siivota tarpeeksi usein tai tehokkaasti, niin voisipa hän itsekin siihen harjan varteen tarttua! Vieläkin on mielessäni päivä(siis ainoa laatuaan), jolloin Mies oli kotona koko päivän Paaperon kanssa(ja vain Paaperon, koska kahdessa lapsessa olisi jo liikaa työtä), eikä koko päivän aikana saanut tehtyä yhtä ainoatakaan kotityötä! Edes aamulla täyttämääni tiskikonetta ei ollut tyhjennetty kun tulin illalla kotiin. Joten mun mielestä sen on aika turha valittaa, etten tee tarpeeksi, kun se ei itsekään pystyisi parempaan(tai edes siihen "vähään").

Onneksi Mies lähti jo töihin, ja me jäätiin lasten kanssa kolmisin kotiin.:)

Jottei ihan pelkäksi vitutukseksi menisi, niin pakko näyttää kuva eiliseltä illalta.:) Paapero nukkuu turvassa oman unipupun alla.<3

Rojunkerääjiä ja tekemättömiä töitä

Tiedättekö miten paljon vituttaa, kun siivoat hullun lailla, eikä työn tulosta enää hetken päästä näy? No kaikki äidit ehkä tietävät!;D Leluja voit kerätä koreihin kymmenesti päivässä, ja silti ne ovat koko ajan pitkin lattioita. Vaikka oikeassa paikassahan ne ovat silloin, kun ovat leikissä, eikä hyllyssä tai koreissa... Tähän olen jo vuosien varrella tottunut, mutta se mihin en totu varmaan ikinä, ovat ainaiset rojunkerääjä-paikat, kuten vapaat pöytätilat! Ne tuntuvat vetävän puoleensa rojua kuin magneetit. Ne pursuavat kaikkea pikkusälää, jolle ei tunnu olevan mitään parempaakaan paikkaa. Totuus on kuitenkin se, että kunhan tartut toimeen ja siivoat, niin suurin osa siitä rojusta lähtee suoraan roskiin ja lopuille on kuin onkin ihan omat paikkansa!:D Mä tein eilen jälleen tämän urotyön, ja tyhjensin meidän keittiön apupöydän tms. joka on aina niin täynnä, ettei itse pöytää juuri näy, mutta tässä tulos:

Tämä oli ihan oikeasti eilen tyhjä!!!:D Siis mistä tämä kaikki roju ilmestyy? Jotkut tavaroista tuntuvat päätyvän yhä uudestaan ja uudestaan tähän pöydälle. Yksi esimerkki on lasten kuumemittari, joka omasta paikastaan, lääkekaapista, on niin vaivalloista hakea(pitäisi siis jopa avata yksi ovi, mennä kaapille ja kurottautua ylähyllylle!), että se jää käytön jälkeen aina lojumaan pöydälle, josta se on sitten helppo napata hetkessä käyttöön, kun tarvetta tulee. Mutta usein sitä tulee vaan laskeneeksi käsistään(ja taskuistaan, laukuistaan yms.) kaiken pöydälle, kun ei viitsi viedä kaikkea omille paikoilleen... ja sitä paitsi kohtahan niitä tarvitaan taas!

Toinen asia, joka tänään ottaa pannuun, on tekemättömät "ylimääräiset/turhat" työt. Siis työt joita ei todellakaan tarvitsisi itselleen haalia, mutta jotka olevinaan ovat niin helvetin tärkeitä kuitenkin! Tällä hetkellä vituttavin turha työ mulla on valokuvien laittaminen albumeihin. Mä kun olen jostain syystä päättänyt, että kummastakin lapsesta TÄYTYY olla omat vauva-albumit, jotka on koottu oikeista paperikuvista, joissa kuvat ovat aikajärjestyksessä, ja joissa on kuvatekstit kertomassa mitä hurjan hienoa missäkin kuvassa oli tapahtunut! Tästä johtuen kirjahyllyssä lojuu kasa kehitettyjä kuvia, joiden järjestelylle ei tunnu koskaan löytyvän aikaa...

Siellä ne kauniisti lepäävät, viimeisen vuoden valokuvat, kirjahyllyssä rojujen alla. Kun vain joskus olisi aikaa... ihan sellaista ylimääräistä, turhaa aikaa.

Negatiivinen

Tein raskaustestin. Se oli kaikeksi onneksi negatiivinen. Olo on siis huojentunut, mutta kummallista kyllä, myös hieman haikea ja pettynyt... En mä uutta vauvaa tässä tilanteessa kaipaa, mutta olisi se silti ollut jotenkin ihanaakin. En mä tiedä. Jotain kai mun päässä on pielessä, kun en osaa ajatella kolmatta lasta kauhulla, mutta mun mielestä meidän perhe ei vaan ole vielä valmis. Se kaipaa vielä jossain vaiheessa vähän lisäystä. En mä tiedä kuinka monta lasta mun mielestä olisi hyvä. Nyt tuntuu siltä, että kolme, mutta entä sitten kun se kolmaskin on saatu... tuleeko vielä senkin jälkeen vauvankaipuu? Mä uskon, että sen kyllä tuntee sitten kun perhe on valmis. En mä tiedä miten sen tuntee, tai miltä se tuntuu, mutta kai siitä joku kokonainen tunne tulee...? Toivottavasti ainakin!:D Nyt ei kuitenkaan ole vielä sen kolmanen aika.

Lasten hankkiminen on naisten hommaa!

...ainakaan rakkaan Mieheni mielestä hänellä ei ole ollut siinä hommassa osaa eikä arpaa. Lapsia siis hankitaan vain, jos esimerkiksi halutaan jotenkin kostaa miehelle tämän huono käytös.

Tämä tuli ilmi eilisessä "keskustelussamme", joka alkoi siitä kun valitin pahaa oloa, ja sitten muistin, että helvetti, mulla on muuten menkat jo viikon myöhässä! No siitäkös sitten pääsikin helvetti valloilleen... huutamista, raivoamista, tavaroiden heittelyä, seinien potkimista ja ennen kaikkea kiroamista. Mun kiroamista. Mä kun Miehen mielestä ilmeisesti vihaan häntä niin paljon, että olen TAAS hankkiutunut raskaaksi. Tällä mahdollisella, mutta hyvin epätodennäköisellä, raskaudella ei ole tietysti mitään tekemistä sen kanssa, että Miehen mielestä riittää ihan hyvin, että sen kortsun rullaa sitten jossain vaiheessa paikoilleen! Tästä ollaan käyty kiivassanaisia keskusteluita jo aiemminkin, kun olen yrittänyt tolkuttaa hänelle, että siinä ihan todella ON riski tulla raskaaksi, mutta kyllähän Mies itse tietää koska sitä spermaa tulee!!! Helvetin apina!

Miehen mielestä me ei voida edes harkita uuden lapsen hankkimista, koska me ei kuulemma selvitä edes näiden kahden kanssa! Kun ihmettelin tätä ääneen, todeten, että meillä on kotona kaksi onnellista pientä lasta, joilta ei puutu mitään, ja jotka saavat päivittäin kuulla olevan tärkeitä ja rakastettuja, sain perusteluiksi sen, että Taaperohan on taas Mummolassa yökylässä! Joo-o, niin on, mutta ei suinkaan sen takia, etten olisi jaksanut sitä itse hoitaa, vaan koska Taapero itse halusi lähteä sinne leikkimään, eikä mulla ollut oikeastaan mitään syytä sitä kieltää... Miehen mielestä ilmeisesti pärjäisin äitinä hyvin silloin, jos en antaisi kenenkään muun puuttua meidän elämään. Pitäisin lapset visusti neljän seinän sisällä ja hoitaisin itse kaiken. Apuahan ei saa missään nimessä pyytää, sehän osoittaa heikkoutta! Eilen ei kuitenkaan ollut kyse mun pyytämästä lastenhoitoavusta, vaan Taapero oli vaan niin suloinen, etten hennonut sitä kieltää...:) ...eikä muuten kieltänyt Mieskään, vaikka seisoi vieressä! Me kävimme illalla koko perhe Mummon kanssa kaupassa, ja kotimatkalla juuri ennen sitä kohtaa, jossa on aina aika hyvästellä omaan kotiinsa suuntaava Mummo, Taapero ilmoitti kuuluvalla äänellä "Äiti, iskä, nähdään aamulla! Minä menen Mummolle leikkimään!". Se tuli niin päättäväisesti, että näin sitten tehtiin.:D ...mutta mun väsymyksen tai minkälie huonon äitiyden syytähän se sitten taas illalla oli, ettei Taapero ollut kotona...

Mä itse todella toivon, etten ole raskaana, koska kaksi vaippa-ikäistä riittää meille vallan mainiosti, mutta vielä kahden "iloisen yllätyksenkin" jälkeen olen sitä mieltä, että jos mun sisällä kasvaa uusi elämä, niin mulla ei ole oikeutta viedä siltä mahdollisuutta syntyä ja elää. Mulle vauva on olemassa siitä hetkestä lähtien, kun mä saan siitä tietää. Ei siitä lähtien kun se muuttuu alkiosta sikiöksi, tai sikiöstä pieneksi ihmisen aluksi. Ei siitä lähtien kun sen tietoisuus herää tai mä saan sen käsivarsilleni. Se on olemassa juuri siitä hetkestä lähtien kun mä saan siitä tiedon. Jo silloin sillä on tulevaisuus ja elämä edessä. Mulla on jo yksi enkeli-vauva katselemassa meitä pilvien reunan yli, enkä mä halua omasta päätöksestäni sinne enää toista. En mä olisi silloinkaan, vuosia sitten, halunnut tulla raskaaksi, mutta kun se pikkuinen päättikin lentää pois, mulle jäi aivan jumaton tyhjyys. Mä ikävöin sitä pikkuista edelleen ja mietin mitähän sille kuuluu, vaikka tiedän ihan hyvin, ettei sinne yläilmoihin kuulu yhtään mitään! Typerää, mutta en mä sille mitään voi. Mä en voi edes ajatella miltä musta tuntuisi silloin, jos päättäisin itse päättää syntymättömän lapseni elämän ennenkuin se edes ehtisi kunnolla alkaa. Tuskin pystyisin elämään sen päätöksen kanssa.

Kai se täytyy käväistä tänään apteekissa hakemassa raskaustesti ja toivoa negatiivista...

(p.s. Se, että meidän perheen edes jonkinlaisen tasapainon vuoksi toivon negatiivista tulosta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi iloita uudesta elämän ihmeestä ihan yhtälailla kuin edellisilläkin kerroilla, jos tulos olisikin positiivinen...)

Tänään vituttaa kaikki!

Meinasin kirjoittaa pitkän selostuksen siitä mitä kaikkea tähän päivään on mahtunut, mutta totesin juuri, että vituttaa liikaa! Ehkä saan huomenna jäsenneltyä ajatukseni niin, että niistä saa jotain paperillekin... tai siis näytölle. Tänään ei vaan ole kivaa olla minä. piste.