Rakkaudesta

Mä rakastan mun Miestäni. Mä rakastan sitä, mutta mä en ole enää vuosiin ollut rakastunut siihen. Se ei välttämättä ole ongelma ollenkaan, jos on valmis tyytymään siihen.

Meidän arki sujuu ihan suht hyvin. Me ollaan suurin osa ajasta ihan suht onnellisia. Me hoidetaan perhe-asiat ihan suht sovussa. Meidän parisuhde on parin peräkkäisen vauvavuoden jälkeen palanut vähän hiljaisella liekillä, mutta meillä on vielä ollut kummallakin toivoa siitä, että sekin korjaantuu kunhan lapset kasvavat sen verran, että meille jää taas vähän kahdenkeskistäkin aikaa. Mutta riittääkö tämä mulle? Olenko mä valmis tyytymään ihan suhteellisen kivaan elämään? Ihan suhteellisen hyvästä puolisosta puhumattakaan! Mä en ole enää aikoihin uskonut siihen, että Mies olisi mun elämäni rakkaus. Mutta se on ihan ok. Sen kanssa elämä on sujunut vaihtelevan hyvin, mutta sujunut kuitenkin. Ja mä kyllä ihan oikeasti rakastan sitä...

Viime aikoina mä olen tehnyt itsestäni pelottavan löydön. Mä olen huomannut itsessäni aivan älyttömän rakkauden kaipuun. Rakastamisen kaipuun tarkemmin sanottuna. Samalla, kun mä haaveilen naimisiin menosta Miehen kanssa, mä huomaan usein haaveilevani elämäni rakkauteen törmäämisestä! Maanantaina se tunne löi mua mahaan niin kovaa, että meinasin alkaa itkemään aamuruuhkaisessa bussissa. Mietin, että mitä jos mä juuri tänään huomaankin katsovani silmiin miestä, johon rakastun palavasti samantien. Miestä, joka olisi kaikkea sitä, jota omasta Miehestänikin toivoisin löytäväni...

Jos mua vastaan joku päivä kävelee mies, joka kohtelee mua arvostavasti ja kunnioittavasti, on hellä ja huolehtivainen, iloinen ja sosiaalinen, niin mun täytyy varmaan kieltää sitä puhumasta mulle ja käskeä se pois, etten vahingossa rakastuisi! Tai sitten mun pitää alkaa kulkea silmät kiinni...

Mun ja Miehen suhteessa ei kaikki ole hyvin. Jos olisi, mun ei tarvitsisi miettiä ja pelätä. Mutta kaikki on kuitenkin sen verran hyvin, etten haluasi heittää sitä poiskaan! Mä haluaisin uskoa, että vielä joskus me löydetään se liekki uudestaan, joka joskus roihusi kuumana. Ne kaikki asiathan ovat edelleen olemassa, joihin vuosia sitten rakastuin, ne eivät vaan arjen kiireessä pääse kovinkaan usein esille...

Mutta millä saa sydämenkin uskomaan, ettei nyt ole aika rakastua? Nyt on aika hoitaa ja rakastaa. Eikä sekään ole yhtään huono vaihtoehto!

Elämisen vaikeutta... ja ihanuutta myös.:)

Mä tahdon uuden puhelimen. Siis korjaus: Mä tarvitsen uuden puhelimen! Mä haluan sellaisen puhelimen jolla voin päivittää tätä blogia tuolta hiekkalaatikon reunalta, koska enhän mä voi kesällä sisällä istua! Aamusta iltaan ollaan muksujen kanssa pihassa, ja päässä on aina ainakin noin miljoona asiaa joista haluaisin kirjoittaa, mutta kun en siellä pysty. Kun sitten illalla pääsen koneelle, niin ainoa asia mikä kiinnostaa on nukkumaan meno... Jää aika vähiin siis päivitykset.:(

Mutta täytyy ihan jakaa nyt kaikkien kanssa kuinka ihana piha ja naapurusto meillä on.<3 Ihania äitejä(+muutama kiva iskä myös), ihania lapsia, iso vehreä piha, leluja ja leikkihärpäkkeitä, grilli ja grillikatos, puhallettavia uima-altaita lapsille, ja ennen kaikkea seuraa aamusta iltaan joka päivä! Me ei olla juuri omasta pihasta koko kesänä liikuttu, kun riittää, että raahautuu raput alas, niin on kavereita koko perheelle ja tekemistä koko päiväksi. Lapset nukkuu päikkäritkin pihassa(paitsi tänään! Niin, että pääsen kerrankin päivällä koneelle...), ruoka grillataan ja syödään yhdessä, ilot ja surut jaetaan muiden kanssa, nautitaan auringosta tai kärvistellään sateessa, mutta on niin parasta, ettei tarvitse olla yksin!<3

Minä rakastan sinua.

Osaa nuo lapset vaan olla ihaniakin.:)

Eilen illalla kun istuttiin Miehen kanssa vieretysten lattialla, niin Paapero kiipesi syliin ja Taapero tuli halaamaan meitä kaikkia yhtä aikaa ja totesi: "Mä lakastan teitä!". Ja eilen pihassa se kiipesi kesken leikkien mun syliin, halasi ja sanoi: "Mä lakastan sua äiti. Mä lakastan sua ihan KOKONAAAAN!" :D

Niin mäkin rakastan sinua.<3 Ja Paaperoa ja Miestäkin. Kaiken arjen kamaluuden keskelläkin juuri te(jotka teette mut välillä hulluksi!) teette mun elämästä elämisen arvoista. Ja jokaisesta hetkestä arvokkaan. Kiitos rakkaat(vaikkei teistä kukaan tätä todennäköisesti koskaan luekkaan)!<3

Korvatulehduskierre.

Niin pieni sana. Niin hajottavaa ihmiselle! Siis ihan koko perheelle.

Monet pienten lasten vanhemmat varmasti ymmärtävät jo tuon sanan kuullessaan mitä kaikkea se pitää sisällään, mutta niille, jotka eivät ole päässeet vielä tähän ilmiöön tutustumaan, niin voin kertoa, että tulen kohta hulluksi, enkä ole meidän perheessä ainoa! Niinjoo, ja siis se en ole minä, jolla se tulehdus on, vaan pikkuinen Paapero!

Kolmen viikon sisään ollaan saatu kolme diagnoosia ja kolme antibioottikuuria. Kolmen viikon ajan on ollut pelkkää huutoa lähes joka yö. Herätys noin tunnin välein aamuun asti Paaperoa lohduttamaan. Siinä välissä muutamaan kertaan Taaperon luo, joka huutaa sängyssään(se nukkuu onneksi edelleen omassa sängyssä) äitiä, eikä osaa nukahtaa itse uudelleen. Aamuisin kuuden jälkeen zombina ylös, muutaman tunnin yöunien jälkeen. Hermo kireällä jo heti aamusta. Päätä särkee ja väsyttää, eikä lapsetkaan ole tyytyväisiä. Normaalisti todella aurinkoinen Paapero kiukustuu kaikista pienimmistäkin asioista ja itkee vähän väliä. Ja koska Paaperoa itkettää ja kiukuttaa jatkuvasti, ei Taaperolle riitä(ainakaan omasta mielestään) tarpeeksi huomiota, joten se tekee kaikkensa, ja siis ihan todella KAIKKENSA, jotta saisi edes sitä negatiivista huomiota. Se kiusaa, kitisee, kiukkuaa, lyö, raapii, puree, potkii, heittelee ja rikkoo tavaroita, huutaa, itkee ja riehuu minkä kerkiää. *piiiiiitkä huokaus* Mä tuun ihan oikeesti kohta hulluksi. Tuntuu, etten ole pariin viikkoon tehnyt mitään muuta kuin huutanut ja kieltänyt, lohduttanut ja valvonut. 

Mä olen ihan neuvoton. Neuvoton ja väsynyt. En tiedä mitä mun pitäisi Taaperon kanssa tehdä, kun ei tästä tunnu tulevan yhtään mitään. Mikään ei onnistu ilman ihan järkyttävää riitaa ja itkupotkuraivari-showta. Olen yrittänyt huomioida Taaperoa tavallista enemmän ja ollaan joka päivä tehty jotakin ihan vain kahdestaan, mutta edes silloin ei tunnelma ole mikään kovinkaan leppoisa. Koko ajan on seuraava uhmakohtaus odottamassa nurkan takana! Kumpikin muksu on toisesta niin mustasukkainen, etten voi pitää kumpaakaan sylissä ilman, että toinen alkaa itkeä ja huutaa... ja jos nappaan yhden kummallekin polvelle, niin ne yrittävät raivolla työntää toisiaan pois. "Kannattaa tehdä lapset pienellä ikäerolla, niin niistä tulee hyvät kaverit..." ...Just!


Haluisko joku vuokrata noi muksut vaikka pariksi viikoksi? Mä voisin nyt pitää vähän lomaa...

iilimato ja kiusanhenki

Meidän lapsilla on kummallakin jokin todella ärsyttävä vaihe meneillään. Mulla menee hermo. Paapero iilimatoilee mussa kaiket päivät ja Taapero kiusaa pienempäänsä minkä kerkeää. Mulla on kummankin lapsen kanssa tosi mukavaa aina silloin, kun toinen niistä on nukkumassa, mutta yhdessä olosta ei meinaa välillä tulla mitään! Kumpikin tunkee väkisin syliin ja tönii toista pois. Paapero alottaa hirveän huudon heti, jos lasken sen sylistäni ja hysteeriseksi huuto yltyy, jos yritän ottaa muutaman askeleen kauemmaksi. Taapero huitoo, tönii, vie leluja kädestä ja tuttia suusta ihan vaan huomion takia. Niin, että jos en satu huomaamaan sen ilkeyksiä, niin se tulee itse niistä kertomaan tyyliin: "Minä löin Paaperoa...", tai "Minä otin tutin Paaperolta siks takia...". Voin kertoa, että tää on tooodella rasittava vaihe. Tuntuu, että oon ihan loppu jatkuvan tappelun ja kitinän takia.

Asiaa(siis valittamista) olisi enemmänkin, mutta taidankin vetäytyä hetkeksi päikkäreille, jos vaikka lapset vielä hetken nukkuisivat yhtä aikaa. ...vaikka taitaa olla turha toivo!;)

Unirauhan metsästystä

Taapero nukkuu omassa sängyssä!!! Pienet sille! *taputaputapu* Omassa sängyssä, omassa huoneessa, ja vielä ilman vaippaa. Mun Taaperosta on tullut iso. Sniif... vaikka ihanaahan se on.:)

Paaperolla sen sijaan on elämänsä ensimmäinen korvatulehdus, joten se itkeskelee pitkin yötä...:(

Molemmat muksut nukkuvat nyt siis samassa huoneessa, joten väsynyt ja univelkainen äiti ravaa taas pitkin yötä makkari-lastenhuone-väliä, ettei hienosti itsekseen nukkumaan oppinut Taapero vaan heräisi Paaperon korvakipu-itkuihin. No, tää nyt vaan on tätä taas hetken... Kohta meillä on kuitenki(toivottavasti!) kaksi hyvin yönsä nukkuvaa lasta, ja pirteät, hyvin nukkuneet vanhemmat, joilla on monen vuoden tauon jälkeen jälleen oma huone! Silloin pidetään juhlat. Uni-juhlat!:D

Maailman paskin viikko!

Mulla särkee päätä, EDELLEEN! Kai tähän kohta alkaa jo tottua, kun kohta kolme viikkoa putkeen yötä päivää särkee. Illalla viimeinen ajatus on toive päänsäryn helpottamisesta, ja aamulla ensimmäinen on kirous korkeammille voimille, kun kipu iskee tajuntaan heti, kun silmät avaa. Kolmet eri lääkkeet olen jo käynyt lääkäriltä hakemassa, ja todenut ne kaikki turhiksi. Hierojaa on kokeiltu, venyttelyä on kokeiltu, lenkkejä ilman vaunuja(jolloin yläkropankin saa liikkeelle) on kokeiltu, mutta mikään ei tunnu auttavan...

Omien lääkärissä ravaamisien välissä on sitten pitänyt kuljettaa myös muksuja lekuriin, kun ne saivat molemmat pitkittyneen flunssan perään vielä toisen kierroksen kuumetta ja super-räkäisyyttä, korvatulehdukset ja nielutulehdukset! Sunnuntain Pikkujätti-reissu oli kamala lopetus viikolle, ja se tuntui viitoittaneen sitten seuraavankin viikon...

Taapero oli jo hyvää vauhtia paranemassa, eikä kuumetta ollut enää ollut pariin päivään, mutta kauhean kuuloinen yskä oli jäljellä. Paaperolla sen sijaan oli vasta kuumeilu vasta alkanut(uudestaan) ja nuha ja yskä oli kauhea. Taaperon kanssa kuumeen ja flunssan uskaltaa jo hoitaa ja seurata ihan vaan kotona, mutta alle vuoden ikäisen Paaperon kanssa päätin käydä lääkärin kautta, kun pikkuinen ei tuntunut räkäpäisyydeltään saavan nukutuksi. Varasin siis Paaperolle ajan Pikkujättiin. Otin Taaperonkin mukaan, tottakai, kun keskellä päivää mentiin. Kun lääkäri oli tutkinut Paaperon, tiedustelin ystävällisesti josko lääkäri voisi samalla kuunnella Taaperonkin keuhkot, ihan vain varmuuden vuoksi, kun yskä kuitenkin kuulostaa tosi pahalta, vaikka onkin jo pois menossa. Lääkäritäti vastasi ystävällisellä venäläisellä aksentillaan "tottakai", ja otti stetoskooppiinsa uudelleen esiin. Mitään epäilyttävää ei kuulunut. Sitten lääkäri varmisti minulta, että osaan varmasti käyttää Paaperolle määrättyä babyhaleria, jonka pitäisi helpottaa hengitämistä. No enpä ollut koskaan moista nähnyt, joten ei, en osannut vielä käyttää sitä. "Ei se mitn, hoitaja näyttää...", vastasi lääkäri, ja ohjasi meidät hoitajan huoneeseen, jossa vietimme ehkä minuutin, kun hoitaja näytti kuinka haleri laitetaan muksun naamalle ja that`s it. Kiittelin kovasti ystävällisestä palvelusta ja siirryin kassalle, jossa meinasin saada sydänkohtauksen! Sain ensin eteeni 86€ laskun, jonka maksoin. Sitten virkailija ilmoitti, että tässä Paaperon laskussa kestää vielä hetken... Siis että mitä!?!? Juurihan mä maksoin! Katsoin laskua tarkemmin ja huomasin, että se olikin ainoastaan Taaperon lasku. Maksoin siis juuri 86€ siitä, että lääkäri paineli juuri stetoskoopillaan muutaman kerran Taaperon rintaa! Jos olisin tiennyt, että sekin oli maksullista, ja vielä näin helvetin kallista, niin olisin itse kuunnellut ne keuhkot vaikka vessapaperirullalla!!! En mä Taaperosta ollut huolissani, se oli jo parantumassa, mutta ajattelin, että jos tässä samalla voisi pikaisesti kuunnella senkin. En mä sille olisi omaa aikaa varannut sen takia. Mun mielestä silloin, jos lääkäri vastaa hymyillen, että tottaikai voi tässä samalla kuunnella toisenkin lapsen keuhkot, niin se tarkoittaa kyllä, että TÄSSÄ SAMALLA KÄYNNILLÄ, eli myöskin siis samalla taksalla. Ja mikäli arvoisa lääkäri haluaa veloittaa siitä ylimääräistä, olisi hänen kyllä siitä mainittava! No, maksettu mikä maksettu. Sitten Paaperon lasku valmistui. 109€. Siis satavitunyhdeksän euroa siitä kymmenestä minuutista lääkärissä! Lääkäri, joka ystävällisesti ohjasi meidät hoitajan luo, joka ystävällisesti näytti kuinka lääke lapselle annetaan, laskutti myös tästä YSTÄVÄLLISESTÄ palvelusta! Olisin mä varmasti osannut myös lukea (kuvallisista!) ohjeista kuinka se helvetin vekotin toimii! Eipä maininnut kukaan, että sekin on maksullista... No, eipä siinä mitään, jos vaan rahaa olisi ollut, mutta varasin lääkärireissua varten 100€, kun normaalisti se maksaa sen vähän yli kuuskymppiä. Joka kerta ennen tätä. Ei mennyt enää kortti läpi. Käteistä oli 1,60€. Just näin. ÄITIIIIIII! Ei muuta kuin puhelua Mummolle, jolla ei ollut rahaa. Sitten Miehelle, jolla ei ollut rahaa. Sitten kummitädille, jolla olisi kyllä ollut, mutta hän ei ollut kotona, joten ei autanut sekään. Siinä vaiheessa meinasin alkaa itkemään... Sen sijaan, että virkailija olisi ystävällisesti ohjannut minut vaikka sivummalle hoitamaan asiaa, tai antanut laskun tai mitä tahansa, niin hän vain mulkoili vihaisesti vuoroin minua, kelloa ja minun perääni kertyvää jonoa! Tunsin itseni todella arvottomaksi. Keksin sitten kysyä voisinko maksaa osan laskusta luottokortilla, joka oli mukana, mutta jonka laskusta maksoin viimeksi vain satasen pois, joten koko laskuun sekään ei riittäisi... Virkailija katsoi minua kuin halpaa makkaraa viestittäen katsellaan, että tällaiset köyhät saisivat kyllä hoidattaa lapsensa jossain ihan muualla! "Ei tätä laskua voi jakaa, se on maksettava kokonaan!", kuului vihainen vastaus. Jaahas. Tässä vaiheessa jo tärisin häpeästä, nöyryytyksestä ja järkytyksestä. Yritin niellä kyyneleitäni ja kysyin voisiko virkailija koittaa luottokorttia, josko se vaikka menisikin läpi. No menihän se, tietenkin! Enhän mä siinä vaiheessa tajunnut, että luottorajan voi myös ylittää. Onneksi. Sain siis laskun maksettua, huokaisin helpotuksesta, ja lähdin apteekkin hakemaan muksujen lääkkeitä. Matkalla tajusin, että sinnekin tarvitaan tietysti rahaa! Sain onneksi kuitenkin lääkket haettua, mutta meinasin apteekin tiskillä taas purskahtaa itkuun, kun OIKEASTI ystävällinen farmaseutti tiedusteli osaanko käyttää babyhaleria! Hieman ehkä hysteerisellä äänellä kerroin juuri maksaneeni siitä opastuksesta Pikku-jätissä, jota farmaseutti ihmetteli suuresti, ja kertoi, että apteekissa opastuksen saa kyllä AINA ihan ilmaiseksi... Helvetti!

Toissapäivänä otin sitten yhteen meidän hullun naapurin kanssa, sillä seurauksella, että kyseinen akka tuli leikkipaikalle raivoamaan, kun olimme lasten kanssa ulkoilemassa. Veti muksut aika hiljaiseksi, kun tärisevä vieras akka räyhää äidille! Naapurintädillä on mielenterveysongelmia. Se valittaa meille siitä, että meidän perhe ravaa jatkuvasti rapussa. Joo-o, monta kertaa päivässä lähdetään ulkoilemaan, niin lasten kuin koirankin kanssa. Se valittaa meille siitä, että me käytämme hissiä, josta kuulemma tulee sähköä sen asuntoon ja saa sen koiran vihaiseksi. Joo-o, käytämme hissiä joka ikinen kerta kun lähdemme ulos tai tulemme kotiin. Vaunujen, koiran ja kahden lapsen kanssa en todellakaan aio kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen vain sen takia, että naapurissa asuu hullu! Se valittaa MEILLE siitä, että sen yläkerrassa asuu niin levotonta porukkaa, ettei se saa unta. Se ihan totta on tullut soittamaan illalla meidän ovikelloa ihan vaan kertoakseen, että ei saa nukuttua yläkertalaisten takia! Se on tullut soittamaan meidän ovikelloa myös kaikista muista asioista lähes päivittäin. Kysyäkseen tuleeko meille tupakansavua, kun hänen pitää jatkuvasti käydä tupakalla. Lainatakseen TAAS puhelinta, kun avaimet jäivät kotiin puhelimen kanssa. Kysyäkseen onko koira tänään haukkunut. Kysyäkseen käytetäänkö meillä sähkölaitteita, kun hän saa kotonaa sähköiskuja. Kysyäkseen vilkkuuko meillä valot, kun hänellä on sähköt kotonaan sekaisin. Hänellä on myös tapana kytätä ovensa takana, ja aina kun me tulemme tai lähdemme, niin sieltä se akka taas hyökkää! Päästää koiransa rappuun ja toljottaa siinä ovensuussa avuttomana, samalla kun yritän epätoivoisesti ja mahdollisimman nopeasti saada oman laumani paimennetuksi sisään tai hissiin ennenkuin sen koira käy kiinni. Lenkkipolulla, pihassa ja rapussa joudun pakoilemaan sitä, kun se ei hallitse koiraansa ollenkaan, vaan kieppuu siellä narun päässä samalla kun sen koira tulee rähjäten meidän koiraa kohti. Parhaita ovat ne tilanteet kun se soittaa meidän ovikelloa vapaana olevan koiransa kanssa, ja kun avaan oven sen koira yrittää samantien syöksyä sisään saalistamaan! Naapurin akan mielestä mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole. Sen koirahan on ihan kiltti. Joka kerta se kysyy saako tulla tervehtimään, eikä muista, että joka ikinen kerta sen koira on meinannut käydä kimppuun! Mitä tuollaiselle mielenvikaiselle sitten sanoo? Kun se ei muista, eikä ymmärrä. Yritin selittää näitä asioita sen miehelle, kun satuin törmäämään siihen pihalla, ja se kyllä ymmärsikin tilanteen, mutta seuraavassa hetkessä akka syöksyi leikkipaikalle raivoamaan! Jos ei siihen normaali keskustelu tehoa, niin mitä keinoja mulle enää jää? En viitsisi kuitenkaan sairaasta ihmisestä kirjallista valitustakaan tehdä...

Tämän viikon vitutustaso on todella korkea! Pienistä asioista en jaksa edes kertoa. Niitäkin kuitenkin on riittänyt joka päivälle. Vielä olis pari päivää jäljellä tätä viikkoa...puuh...