Ei siis todellakaan mulla, vaan mun äidillä...
Voi jumalauta, että taas kiristää! Mä en ymmärrä miten äitini, kutsuttakoon häntä tästä lähtien selvyyden vuoksi Mummoksi, onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan mut tuntemaan itseni täysin turhaksi olennoksi. Mitään en tee tarpeeksi hyvin tai ainakaan oikealla tavalla, missään en ole onnistunut ja mitään ei kannata edes yrittää, kun ei musta ole siihen kuitenkaan!
Eilen Mummo tuli meille kylään, tai oikeastaan hoitamaan Paaperoa hetkeksi niin, että saimme Taaperon kanssa hieman kahden keskistä laatu-aikaa.:) Ihana ajatus.
Mummo tulee sisään, kävelee keittiöön ja ihmettelee suureen ääneen, että: "Miten teillä voi taas olla näin likainen keittiö?". Olin juuri laittanut tiskit koneeseen, siivonnut roskat roskikseen ja aamiaisen rippeet pois pöydästä, mutta en ollut vielä pyyhkinyt pöytää enkä tiskipöytää, joten kyllä, tahraisiahan ne olivat. Mä en pidä siivoamisesta, joten olen palkannut meille siivoojan, joka oli taas seuraavana aamuna tulossa, joten sanoin Mummolle, ettei ala nyt sillä aikaa siivoamaan, vaikka ärsyttäisikin "kauhea kaaos", joka meillä kuulemma oli. Mä olin myös juuri edellisenä iltana siivonnut kaikki tavarat paikoilleen, joten mun mielestä meidän kodin siisteydessä ei ollut mitään valittamista, mutta meillä kun on aika erilainen siisteyskäsitys. Mun mielestä koti saa näyttää asutulta, ja lapsiperheen koti lapsiperheen kodilta. Vaikka kuinka niitä tavaroita siivoaisi paikoilleen, niin hetken päästä ne on taas levällään, ja niin saa musta ollakin! Lapsiperheen arjessa on monia niin paljon tärkeämpiäkin(ja mielekkäämpiä) asioita kuin kodin kiillottaminen. Kotiin tultaessa hellat ja tiskipöydät kuitenkin kiilsivät puhtautta, joka oli tietenkin ihan kiva juttu...
...kunnes sain sitten tänään TAAS kuulla siitä, kuinka en osaa hoitaa kotia tarpeeksi hyvin. Mummo oli jälleen kerran kokenut velvollisuudekseen siivota meillä, "...KUN TEILLEHÄN OLI VIERAITAKIN TULOSSA...". Oli joo, lapsiperhe-vieraita, jotka eivät varmastikkaan tuomitse mua äitinä ja ihmisenä vaikka meidän tiskipöydällä olisikin vielä tiskien jäljiltä ruokatahroja tai Paaperon paikalla pöydässä kuivuneita puuro-tahroja, joita "sai Fairyn kanssa pitkän aikaa hangata pois!". No enpä pyytänyt hankaamaan! Paskiainen kun olen, niin en tarpeeksi nyt arvostanut tätäkään avun antoa!
Nyt ei sitten olla puheväleissä. Mä pyysin, että voitaisiin tehdä niin, että mä pyydän, jos tarvitsen apua, mutta väkisin ei tarvitse tulla auttamaan, koska mulle tulee vaan ihan paska fiilis siitä tuomitsemisesta, joka sen avun mukana tulee. Ei käynyt. Olen kuulemma kiittämätön. Ehkä olenkin... mutta musta se apu ei ole minkään arvoista jos se saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Jos auttamisen myötä auttaja saa näyttää oman paremmuutensa ja tuoda julki paheksuntansa autettavaa kohtaan, niin eikö olisi vaan parempi jättää auttamatta? Mä haluan lasteni asuvan mieluummin kodissa, jossa jokainen tavara ei ole aina paikallaan, kuin kodissa, jossa äiti stressaantuneena kiillottaa jatkuvasti paikkoja. ...ja sitä paitsi, eikö ne tavarat ole juuri siellä missä pitääkin silloin, kun ne on käytössä, mukana leikeissä, eikä yksinään lelukorissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti